Kirjoituksia elämästä ja mysteereistä

Taas pelittää

2010-03-18T14:31:00.001+02:00

WordPress-blogini ummetus laukesi, joten pääsen taas päivittämään sitä.

Runovälipala

2010-03-16T19:08:00.007+02:00

Sydämeni katkoo kahleensa
kun kuulen ihanan laulun.
Suloinen melodia hukuttaa minut
kuvajaisten valtamereen…
Jos rakastat lauluja, rakasta niitä niin kuin minä…

Tämä säe on esimerkki kazakstanilaisesta runoudesta. Kirjoittaja on Abai Qunanbaiuly. Olen kääntänyt sen venäjänkielisestä versiosta, koska en vielä osaa tarpeeksi kazakkia (noo, aloitinhan opiskelunkin vasta helmikuun alussa). Kuvittelen hallitsevani joskus kazakin niin hyvin, että voin kääntää Abain runoja suoraan alkukielestä.

Hmph...

2010-03-16T10:15:00.001+02:00

WordPress on jotenkin nyykähtänyt - en pääse kirjautumaan sisään. Voi olla, että vaiva on ohimenevä, tai sitten joku on muuttanut salasanani. Se on mahdollista... Joten kenties alan käyttää taas tätä blogia. Katsotaan nyt. Ehkä lopetan bloggaamisen kokonaan.... On sekin mahdollista

Uusi blogini

2008-01-01T19:54:00.000+02:00

Olen siirtänyt blogini kokeeksi WordPressiin. Osoite on http://palinzon.wordpress.com. Kaikki tässä blogissa olevat postaukset ovat sielläkin kommenteineen päivineen.

Tervetuloa uuteen paikkaan!

Tauon paikka

2007-12-23T08:52:00.000+02:00

Eilinen talvipäivänseisaus, suuri pyhä vuodenkierrossani, aloitti talvenselkälomani. Bloginikin vetäytyy tauolle ja jatkuu tulevan vuoden puolella, mikäli jatkuu.

Rauhaisaa Julen aikaa!

Merirosvoja ja kattilanmetsästystä

2007-12-20T10:10:00.000+02:00

Tämä päivä lähti käyntiin paremmin kuin eilinen, vaikka tunsinkin oloni hiukan vetämättömäksi kellon soidessa. Olin juuri nähnyt unta, jossa yritin hukuttautua saatuani pahoja ampumahaavoja railakkaassa taistelussa, joka käytiin tuliasein ja miekoin veden yläpuolella. Vesi vain oli paksua kuin kaurapuuro, niin että en saanut sitä millään vedettyä henkeeni pudottuani siihen. Omituinen uni. Johtui varmaan siitä, että luin eilen jutunpätkän, jossa kerrottiin merirosvoista.

Eilisestäkin sukeutui oikein hyvä sitten kun se pääsi vauhtiin. Sain muun muassa toimittaa postiin melkoisen muhkean tilauksen, mikä on aina ilahduttavaa. Postista päästyäni piipahdin paikallisella työttömien kirpputorilla mielessäni taannoin turmelemani kattila. Tilalle piti löytää kohtuuhinnalla uusi. Löysinkin kerrassaan suloisen pikku kattilannypykän, Kokki-mallistoa, kansi ja kaikki, mutta se oli niin pieni että tarvitsen vielä hiukan suuremman. Ostin toki sen pienenkin, se on juuri sopiva sinkkupuurolle ja muille yhden hengen keitoksille. Löysin myös Kyllikki Mäntylän sodanaikaisen lastenkamaritarinakirjan, josta muistin pitäneeni nuorempana. Nyt en enää pitänyt. Nuoruudessani kai pidin itsestään selvänä kirjan käsitemaailmaa, jonka mukaan perheenäiti on alempaa kastia, mies Jumalasta seuraava ja lapset kasvatetaan piiskan ja Raamatun tukemalla kurilla. Ainakin jossakin suhteessa olen siis edistynyt ymmärrykseltäni.

Näperrystä aamutuimaan

2007-12-19T10:23:00.000+02:00

Tämä aamu käynnistyi kovin hiljaksiin. Koska työt eivät maistuneet, istahdin viimeistelemään piponi. Siitä tuli aika ruma. Vähän niin kuin jonkin isohkon eläimen jäljiltä löytyvä läjä. Sellaisen, joka syö ruohoa, sillä ankean rusehtavan lisäksi väreistä löytyy erilaisia vihreän kukerruksia. Ehkä teelmystä pitäisi piristää jollakin krumeluurilla. Mietin asiaa. Kirjailisinko ehkä pentagrammin päälaelle? Sehän menisi joulutähdestä ihan kympillä. Tai joulun kunniaksi voisin huovuttaa joulupukin ja Petteri Punakuonon. Tai vain toisen niistä. Mitään rajoja ei ole kun antaa mielikuvituksen ottaa valtaansa luomiskyhmyn. Joka ei tänä aamuna kauheasti pelaa. Onneksi sen ei tarvitse estää työntekoa. Hyvä päivähän tämä on. Lämmin ja kuiva. Aamusumukin on jo haihtunut. Hieman kyllä tuntuu hassulta katsella aamuisin sellaisia sumuja, joita on ennen tottunut näkemään täälläpäin joskus syyskuun tietämillä. Vuodenkierto on nitkahtanut paikaltaan kolmisen kuukautta. Tuskin se kuitenkaan tarkoittaa sitä, että tulipalopakkaset alkavat huhtikuussa ja jatkuvat heinäkuulle.

Aamuliukkaita

2007-12-17T11:02:00.000+02:00

Kävelyni oli tänä aamuna varsinaista balettia. Tuhnuinen tihku oli jäätynyt tiehen näkymättömäksi mutta liukkaaksi kerrokseksi. Suunnittelin reittini siten, että saatoin hiipparoida sorateillä ja kaukolämpöputken päällä. Se falskaa aina sen verran, ettei jäädy. Muuten kuljin tien sivua, koiranpaskojen uhallakin. Hurtanläjään astuminen on pienempi paha kuin reisiluun kaulan murtuminen. Tai minkä luun hyvänsä. Satuin kuulemaan hiljakkoin radiosta tarinaa tutkimuksesta, jossa todettiin vanhojen ihmisten pelkäävän liukastumista niin paljon että välttävät ulos menemistä sen takia. Kuulun heihin. Mietin tarkkaan, jos näyttää yhtään liukkaalta. Tänä aamuna ei näyttänyt, joten olin lähteä matalaan mutta vauhdikkaaseen lentoon heti astuttuani ulos ulko-ovesta. Luonto ei kuitenkaan antanut periksi palata saman tien takaisin.

Viikonloppu meni taas kerran sutjakkaasti. Hellitin työnteosta sen verran, että piipahdin lauantai-iltana kirjailija Tapio Kotkavuoren muistotilaisuudessa. Edesmennyt näytti oikein hyvinvoivalta, ja hänen luokseen oli kerääntynyt mitä mielenkiintoisin kokoelma erikoisen mainioita ihmisiä. Osan tunsin ennakolta, mutta tutustuin myös muutamaan uuteen vähintäänkin yhtä mielenkiintoiseen persoonaan. Ilta oli monessa suhteessa erittäin valaiseva, ja nautin suuresti harvinaisesta sosiaalistelusta.

Seurapiirien lisäksi omistauduin sen verran näpertelylle, että viimeistelin sliparinneulomukseni (paitsi napit) ja aloitin pipon. Saa nähdä, mitä siitä tulee. Taatusti erilainen kumminkin kuin moni muu päähine. Taannoin ostamani tyylikäs hattu, muuten, osoittautui liian pieneksi jopa minun takaraivottomalle päälleni. Ehkä hattu tosiaan on niin vanha, että naisilla on silloin ollut todella pieni pää.

Maanantaiksi tämä aamupäivä tuntuu oikein hyvältä. Pientä miettimistä aiheuttaa se, mihin työhön tarttuisin ensimmäiseksi. Niitä kun alkaa olla tunkuun asti. Pitää kuulostella.

Torstaihöpinää

2007-12-13T20:33:00.000+02:00

Postireissulla pysähdyin kaupan portaille kauneuden mykäksi lyömänä. Sekalaisten valojen, hälyjen ja sähkölankojen seasta oli katseeni sattumoisin poiminut esiin kuunsirpin, kevyen sipaisun sanomatonta kauneutta melkein pimentyneellä iltataivaalla. Seisoin siinä töllöttämässä hyvän tovin, varmaankin ns. haavi auki. Vaikka ihminen onnistuu pilaamaan melkein kaiken, kuulle hän ei ole vielä mahtanut mitään. Osuin hiljakkoin netissä väitteeseen, että taannoinen kuukävely filmattiin uusiksi studiossa, koska alkuperäisissä otoksissa näkyi kaikenlaista sellaista, jota ihmiskunnan ei ole soveliasta nähdä. Jaa, enpä tiedä. Ehkä totuus siitäkään asiasta ei ajaudu tavallisen rahvaan korviin minun elinaikanani. Joka voi parhaimmillaankin olla enää ehkä kolmisenkymmentä vuotta. Mistä tulikin mieleeni, että Terry Pratchettilla on todettu Alzheimerin tauti. Siis Discworld-kirjailijalla. Harvinaista nuoruusiän mallia, vaikka en tiedä miten se niin määritellään, mieshän on jo 59-vuotias. Itse asiassa minun äidilläni havaittiin sama tauti vain muutamaa vuotta sitä vanhempana. Ehkä minäkin saan sen. Toisinaan arvelen tuntevani jo oireita. Onneksi minulla ei ole hirveästi aikaa murehtia sitä asiaa. Tauti vaikuttaa sivusta seurattuna aivan kauhealta, mutta varsinkin loppuvaiheissa potilas tuskin itse tietää siitä yhtään mitään. Muuan amerikkalainen miespuolinen meedio väitti kirjassaan, että alzheimerpotilaan henki leijailee hänen sänkynsä yläpuolella enimmät ajat tietämättä mistään mitään. Ajatus on toki lievästi lohdullinen; onhan varmasti parempi leijailla kaikki kykynsä menettäneen ruumiinsa yläpuolella kuin olla jumittuneena siihen kiinni. Siis jos oletetaan, että on henki joka voi leijailla.

Olen viettänyt tämän päivän 1400-luvun Skotlannissa; editoin parasta aikaa mielenkiintoista tekstiä, jonka tapahtumat sijoittuvat niihin aikoihin. En malttaisi millään lopettaa, mutta silmät alkavat jo pullistua päästäni. Monitorin tiiraaminen kovin kauan yhtä soittoa tekee häijyä näölle. Editoiminen ei kyllä rajoitu monitoriin, sillä kun nousen tästä koneelta ja istun lempinojatuoliini, siinä odottaa toinen editoitava teksti. Se tuli postissa ja viime viikolla, mutta on vieläkin kesken. Yhdestä työstä lepää tekemällä toista, eikö niin?

Tänään on yhden veljeni syntymäpäivä, siis yhden neljästä veljestäni. Hänen syntymäänsä liittyi tragiikkaa; hän oli kuolla koska kätilön piti ulkoiluttaa lääkärin italianvinttikoiria kesken synnytyksen. Syntyvä lapsukainen ehti vetää keuhkoihinsa lapsivettä ennen kuin kätilö ehti takaisin työnsä ääreen, sai keuhkokuumeen ja jouduttiin kiireellä kuskaamaan Rovaniemelle keskussairaalaan. Lapsi, ei kätilö. Vaikka tapahtumasta on jo paljon yli 40 vuotta, muistan edelleenkin, kuinka kotiin laitokselta palannut äitini käveli pirtissä edestakaisin ja itki. Se itku oli jotain käsittämätöntä lapsen mielestä. Eiväthän äidit itke! Mutta äiti selitti huolella syyn kyyneliinsä, ja hyvä syy se olikin. Vauva selviytyi kuitenkin henkiin ja pääsi aikanaan kotiin.

Mietin pipon neulomista. Edellinen tekeleeni on venynyt niin suureksi ettei pysy päässä. Tai pääni on kutistunut. Sliparinneuleeni on valmis, uskokaa tai älkää. Enää se vaatii vain lankojen päättelemistä. Ja napit. Pitääpä tehdä tutkimusluonteinen kaivaus käsityökoriini. Siellä pitäisi olla melkoinen kokoelma erilaisia nappeja, vuosien varrella kerättyjä. Napit ovat kalliita ostaa nykyään. Maksavat kohta enenemän kuin koko muu neulomus. En kyllä tiedä, missä yhteydessä voisin slipariani käyttää, sillä se on lämmin kuin mikäkin, mutta olen hyvin tarkenevainen ihminen. Kuumainen, kuten kotipuolessa sanotaan. Ehkä keväämmällä iskee tosipakkaset. Silloin voin hyvillä mielin tempaista esiin ahkeruuteni hämmästyttävän kukkasen. Se ei ole millään muotoa kaunis eikä muodosta noin ylipäätäänkään voitane puhua sen yhteydessä. Sen väreissä sensijaan ei ole mitään vikaa. Otan siitä kuvan kunhan saan kamerani takaisin; se on lainassa tällä hetkellä.

Muuten ei kuulu hirveämpiä.

Kyssäkaalia maanantaina

2007-12-10T21:50:00.000+02:00

Oikein onnistunut maanantai. Pääsin aamulla ylös punkastakin harvinaisen vähäisellä maanittelulla. Tahtoo venyä nuo aamunousut yötöitten takia. Jostain kumman syystä iskee usein hirveä luovuuskohtaus tai sitten muuten vain tekemisen tarve siinä puolilta öin, ja taas siirtyy yöunet. Ja seuraava aamu on kovin lähellä ja ylös on sitten vaikea päästä. Mutta tänä aamuna ei ollut kumma kyllä hirveästi ongelmia siinä suhteessa. Päivä menikin mukavasti konttorihommissa. Niitä pitää tehdä välillä, siis tanssia kuittirumba. Sen jälkeen olikin hyvä lähteä liikenteeseen; vein kuitit tilitoimistoon ja jäin suustani kiinni sinne mutta siitä oli hyötyä. Aina kannattaa kuunnella kirjanpitäjän puheita. Kunpa vain muistaisinkin ne. Tai ylipäätään mitään. Tänään paketoin myös ensimmäisen ja ainoan joulupaketin, ja vein sen postiinkin samalla reissulla. Kenties lähetän tänä vuonna pari joulukorttiakin, sillä nyt minulla on sellaisia, joita kehtaan lähettää. Ei kuitenkaan vanhoille eikä vakavamielisille.

Oikeastaan hiukan ihmettelen, mitä kaikkea olen tehnyt tänään, sillä en muista enää muuta kuin sen että päivä oli kaikin puolin kiva ja mieleni hyvä. Ehkä muistin hataroitumisesta on jotain hyötyäkin. No sen muistan, että poikani soitti illansuussa ja juttelimme pitkän tovin puhelimessa. Se on minusta aivan ihanaa. Murehdin toisinaan joutoaikoina, että silloin kun olin saman ikäinen kuin poikani nyt, suhtauduin omaan äitiini hyvin kylmästi ja arvostelevasti. En oikein osannut olla hänen kanssaan. Hän ei tehnyt kerrassaan mitään oikein, minun mielestäni. En tiedä, mistä se johtui. Vasta oman lapsen syntymä sulatti jääni. Sekin on niitä asioita, jotka saattavat joskus nousta vainoamaan kello kolmen hetkinä aamuyöllä. Onneksi harvoin. Mietin sitäkin, mahtaako poikani tuntea jotain samaa minua kohtaan kuin nyt kuin minä omaa äitiäni kohtaan silloin ennen. Vai onko sellainen tunne mahdollinen vain tyttären ja äidin välillä? Veljeni jumaloivat äitiä, joten minä ilman muuta oletan, että se on poikien tapa. Hmm, tämä lienee taas niitä turhia mietteitä, joilla ei kannata päätään vaivata. Tulipahan vaan mieleeni. Taas kerran.

Ai niin, kokeilin laittaa ruokaa kyssäkaalista. Minun oli ihan pakko ostaa sellainen koska se näytti niin herttaisen mullukalta ja kauniin vaaleanvihreältä. Pilkoin sen palasiksi ja paistoin pannulla sipulin kera, heitin sekaan seitiä ja kruunasin komeuden ropsauksella hillosipuleita. Se oli oikein hyvää. Ihmisen pitää suhtautua avoimin mielin kaikenlaiseen, kuten nyt kyssäkaaliin. Eipä silti, olen kaukaisessa nuoruudessani joutunut hyvinkin paljon tekemisiin sen kanssa. Olen nimittäin käynyt emäntäkoulun, ja sen pelloilla kasvatettiin monenlaisia vihanneksia, myös kyssyrää. Ja keittiössä sitten laadittiin siitä monenlaisia ruokia. Joista en oikein tykännyt. Mikäli muistan oikein. Saatan muistaa väärinkin, sillä nyt se maistui oikeinkin hyvältä.

Lantion liikettä, leffoja ja aivoräiskettä

2007-12-09T22:38:00.000+02:00

Sunnuntai alkaa olla lusittu. Tosin en juurikaan venynyt pohjuspuillani, vaikka niin voisi luulla. Olen touhuillut koko ajan jotain pientä, ja tein erityispitkän kävelylenkinkin ihan päivänvalon aikaan. Kuntoni on noussut sen verran, että en välttämättä tallustele hiljaksiin koko matkaa, vaan saatan pistellä menemään oikein kunnon vauhtiakin. Minusta on mukavaa tuntea, kuinka lantioni keinuu kun kävelen. Lantion keinuminen antaa mukavasti liikettä selkärangan nivelille. Hiljalleen laahustaessa ei pahemmin pääse lantio liikkumaan.

Lantion liikkumisesta tuli mieleeni, että tuossa lähikoululla oli ilmeisesti tänään jonkinlaiset tanssikilpailut, sillä ohimennessäni näin ikkunoitten läpi tanssipareja kauniissa puvuissaan. Hetken harmittelin että mukana ei ollut lippurahaa niin että olisin voinut mennä katsomaan, mutta harmini kesti vain hetken. Parempi oli kumminkin kävellä kun kerran niillä töin olin.

Noin muuten on eloni ollut leppoisaa, kuten aina, ainakin päältäpäin katsoen. Paitsi runsasta ulkoilua olen pelannut aivan liian paljon. Vanha Dungeon Siege koukutti minut totaalisesti, niin että siihen oli uhrattava tuntikausia pitkin viikkoa. Onneksi sain pelin eilen läpi. Kertakaikkiaan tyhmä peli! Kaiken huipuksi se pelaa itse itseään melko vähäisellä sekaantumisella. Mutta siinä on upea grafiikka. Pelin maisemat ovat niin luonnollisia, että niihin katoaa kertakaikkiaan ja alkaa elää hahmojen mukana. Mutta toista kertaa ei tee mieli pelata, toisin kuin on vaikkapa Diablo II:n laita. Siihen en ole vieläkään kyllästynyt.

Tänään ehdin katsoa jopa leffoja. Aloitin Huhupuheella, joka olikin ihan kelpo viihdepätkä. Nuori Jennifer Aniston on siinä kerrassaan ihastuttava! En ole tiennytkään, että hän on niin hyvä näyttelijä. Hän eläytyi osaansa aivan loistavasti. Shirley McLaine esitti enempi itseään, taas kerran. Toinen raina, Perheen jalokivi, oli aika lailla samaa luokkaa, siis ihan katsottava viihdepätkä. Diana Keatonia katsoo aina mielellään, mutta Sarah Jessica Parker on kaukana lempinäyttelijöitteni kärkikaartista.

Viihdettä siis on tullut ylenpalttisesti tänään. Se sopii sunnuntaille oikein hyvin.

Ai niin, piti vielä kertomani, että luin Pérez-Reverteltä kirjan, josta pidin oikein paljon. Kyllä hän osaa tehdä kiinnostavaa tarinaa jos viitsii. Kirja oli Flaamilainen taulu. Se kertoo flaamilaisen mestarin maalaamasta shakkiottelua esittävästä taulusta, jota kirja sankaritar Julia konservoi. Julia löytää taulusta kätketyn viestin, ja tapahtumat alkavat kehittyä sen merkityksen ympärille. Julia on erikoisen miellyttävä sankaritar, sillä hänellä ei ole mitenkään huono käsitys itsestään. Hän tietää olevansa kaunis, hän kippailee reilusti taskulämmintä votkaa raakana ja polttaa ketjussa filtterittömiä savukkeita, eikä ole epäröinyt kellistää sänkyyn naimisissa olevaa miestä. Sitä tupakointia jopa työtä tehdessä minä kyllä hiukan ihmettelen, sillä eivätkö ne miljoonien arvoiset taulut sentään tykkää huonoa tupakansavusta, joka jatkuvasti tupruteltuna peittää kaiken keltaiseen karstaan? Nykyromaaneissa melko yleinen tyylikäs homomies kuuluu myös kuvioon. Kirja antaa uusia näkökulmia shakin pelaamiseen, homoseksuaalisuuteen ja vanhojen mestareiden maalauksiin. Loppu floppaa hiukan, mutta se on vain minun mielipiteeni, eikä suinkaan pilaa kirjaa.

Kirjoista puheenollen, mainitsinkin tuossa hiljakkoin lukevani neurofilosofiaa. Siinä kerrottiin muun muassa sellainen mielenkiintoinen juttu, että tietyssä epilepsian lajissa ihminen tuntee jonkun korkeamman olennon, Jumalan jos niin haluatte, läsnäolon. Ihmisen hinku kohti Korkeampaa Olentoa onkin siis vain otsalohkossa tapahtuvia sähkökemiallisia häiriöitä. Pitäisiköhän vielä vetää sellainen johtopäätös, että mitä kiihkouskovaisempi ihminen, sitä enemmän hänen otsalohkossaan räiskii? Minusta ihmisen todellinen kehittyminen alkaa siitä huimaavasta havahtumisen hetkestä, jolloin hän tajuaa, että tuolla ylhäällä ei todellakaan ole mitään sellaista korkeampaa olentoa, jota liehittelemällä kaikki muuttuu paremmaksi ellei suorastaan hyväksi. Siellä on olentoja, jos niin haluaa ajatella, mutta ne eivät piittaa ihmisestä senkään vertaa kuin ihminen itse. Ihminen voi siis antaa itselleen luvan huolehtia itse omasta sisimmästä itsestään. Sehän onkin oikeastaan paitsi hänen oikeutensa, myös hänen velvollisuutensa sekä itseään että kanssaihmisiään kohtaan.

Pankkihaahuilua

2007-12-03T23:47:00.000+02:00

Selvisin mielestäni oikein hyvin tästä loskaisesta maanantaista. Sateli hiljaksiiin silkkaa vettä kun kuljeksin normaalireittiäni postiin ja kirjastoon. Sen verran tein lisämutkaa, että poikkesin pankissa ihmettelemässä eläkevakuutukseeni liittyvää laskulappua, jota ei minun maalaisjärjelläni pitäisi tulla, mutta joka tulee itsepintaisesti joka vuosi. Pankissa minua palveli ensin keski-ikäinen pukumies, joka tunnusti ettei tiennyt asiasta mitään vaan hänpäs hakee asiantuntijan paikalle. Asiantuntija osoittautui noin kolmikymppiseksi naiseksi, joka ei vaivautunut edes istumaan vaan kumartui vain tiskin yli puoleeni tehdessään parastaan selityksensä kanssa. Samassa hän tarjosi selkänsä taakse jääneelle herrahenkilölle hyvät näköalat siihen ruumiinosaansa, jota miehet mielellään katselevat naisessa. Asiassani minulle kävi selväksi vain se, että minun on maksettava eläkevakuutuksen lisähenkivakuutusta koska muuten - jos kuolen kesken kaiken - pankki vie rahani eikä perilliseni saa mitään. Pankki on siis keksinyt aivan loistavaa luovuutta osoittaen taas yhden keinoa erotella juntit rahoistaan. Harkitsin hetken aikaa riskin ottamista. Minulla on kolme vuotta aikaa sinnitellä hengissä ennen kuin voin alkaa nostella eläkevakuutustani. Jos irtisanoisin henkivakuutusosan, säästäisin reilut kolmesataa euroa. Jos sattuisinkin jostain syystä kuolemaan, niillä säästetyillä kolmella sadalla aiheuttaisin (en minä vaan pankki) sen, että talletukseni siirtyisivät alati kyltymättömän Moolokin kitaan jättämättä jälkeensä edes vaimeaa tuhnua poikani iloksi. Minulle selitettiin, sormi pystyssä (ihan totta) että ellen maksaisi vuosilaskua, summa otetaan pääomasta, herremunjee, ja verottaja tulkitsisi sen verotettavaksi tuloksi. Varmaankin kauhea synti. Lopuksi pankkinainen piti saarnan siitä, että naisen pitää maksaa itselleen eläkettä koska eläkeuudistuksen leikkuri napsaisee tulevaisuudessa eläkkeistä niin ja niin paljon pois. Hänen nimenomaisesta eläkkeestään 10 prosenttia. En kyllä kauheasti vaikuttunut hänen persoonakohtaisesta eläkemurheestaan. Minä olen reilun kuukauden päästä 57-vuotias. Ja maksan koko ajan itselleni yrittäjäeläkettä. Sulateltuani kaiken kuulemani päätin, että annan pankin ottaa maksun siitä pääomasta. Tällä kertaa.

Pankkireissuni oli tavallaan virkistävä. Pankki-ihmiset elävät joissakin omissa ihmeellisissä ilmatiloissaan, missä merkitystä on vain rahalla tai sitä edustavilla viivanalusnumeroilla. Sen huomasi tavasta, jolla pankkirouvan äänensävy muuttui miltei hartaaksi hänen mainitessaan summan, joka eläketililläni makaa. Minua siis palveltiin kahden ihmisen voimin; oikein kovasti yritettiin saada mummeli ymmärtämään - niin, mitä? Pankin etua vai omaa etuaan? Tuskinpa se jäi epäselväksi. Tietysti he tarkoittivat pankin etua mutta koettivat saada sen kuulostamaan minun edultani. Onneksi olen varjeltunut joutumasta pankkialalle töihin. Se olisi liian raakaa luonteeni herkimmille kärhille. Ne joutuisivat kuolioon, ihan varmasti.

Otin pankkiseikkailuni jälkeen iltapäivätorkut, ja putosin pitkästä aikaa läpinäkyvään unitilaan. Tai mitään pudonnut. Paremminkin nousin ylös sängyltä ja lähdin liikkeelle. Talo vain oli muuttunut toisenlaiseksi, ikään kuin isoksi kouluksi, jossa oli meneillään jotkut juhlat. Aika rasittava olotila. Ei muuten, mutta näin juhlatiloissa tapahtumia, joitten perusteella voin vain huokailla ihmisen sisimmässä ytimessä piilevää julmuutta. Se tulee esiin heti kun ihminen on varma että kukaan ei näe eikä siis pysty todistamaan hänen hirmutekojaan. En ole itsekään siitä vapaa. Se on osa ihmisen raskasta taakkaa.

Sähellystä keittiön puolella

2007-12-02T23:03:00.000+02:00

Harrastin tänään leppoisaa sunnuntaista ruoanlaittoa. Sattui vain niin, että unohdin mitä olin tekemässä ja seuraukset olivat ikävät. Sankka, kitkerä savu vyörähti yks kaks keittokomerostani havahduttaen minut sfääreistäni. Hetken aikaa oli pikku kämppäni toimintaa täynnä. Kattila sekunnin murto-osassa parvekkeelle – salamansyöksy eteiseen ottamaan patteri pois palohälyttimestä – yhtä nopea syöksy keittiöön avaamaan ikkuna ristivedon aikaansaamiseksi – siinä pikainen yhteenveto toiminnasta. En ole vielä tätä ennen tempaissut taloustikkaita niin nopeasti esiin pitopaikastaan, mutta muistin kyllä taas kerran olla kiitollinen pojalleni, joka aikoinaan käytännöllisesti katsoen pakotti minut ostamaan kunnolliset tikkaat eikä mitään halpaa tutajavaa keittiöjakkara- ja tikapuu -yhdistelmää. Tikkaita tarvitsin ylettääkseni palohälyttimeen. Kokkaamisestani syntynyt savu oli tosiaankin runsasta ja kamalaa. Se oli kitkerän hajuista, tukahduttavan paksua, synkän tummanharmaata. Harmittaa niin vietävästi se että pilasin parhaan pikkukattilani. Edes Pirkan nikseillä siitä ei saa enää säällistä peliä. Yritän kyllä, mutta pelkään pahoin että se on mennyttä. Kirpputorilta löytyy varmasti uusi tilalle, mutta ei varmaankaan yhtä hyvää. Eikä tämä savunkitkukaan varmaankaan ihan äkkiä haihdu kokonaan kaikesta omaisuudestani.

Noin muuten viikonloppuni on mennyt tavanomaiseen malliin. Tolkuttomasti laiskottelua, välillä tietsikan näpyttelyä ja lukemista. Pelasin monta tuntia vanhaa Dungeon Siegeä, joka on Diablon pohjalle tehty tappopeli. En päässyt pitkällekään kaiken sen tappamisen kanssa. Aina vaan tuli uusia listittäviä. Oikein leppoisaa viikonvaihdepuuhaa. Olen edistänyt sliparinneulomustani hieman, joten jotain näkyvääkin siis on aikaansaannosten joukossa. Ulkoillutkin olen, rauhalliseen tahtiin. Eilen en viitsinyt työntyä lumimyrskyyn, mutta tämänpäiväinen adventtisohjo ei estänyt raittiin ilman saantiani. Onneksi ollaan jo joulukuun puolella. Minulla on tunne, että joulukuu on ikään kuin viimeinen vastamäennyppylä vuodenkierrossa. Kun sen yli pääsee, voi alkaa laskettaa pitkää rauhallista alamäkeä kohti lämpöä ja valoa.

Tuli vielä mieleeni, että edellisessä postauksessani hieman moitiskelin Perez-Reverten kirjoja. Tai ainakin sen käsityksen siitä saattoi saada. En ole lukenut kokonaan hänen tuotantoaan, joten en voi suinkaan antaa siitä kokonaisvaltaista mielipidettä. Ainakin yksi hänen kirjoistaan on minustakin oikein hyvä, nimittäin Seitsemäs portti. Siitä tehty elokuva taas on aika surkea, mutta Johnny Depp ei ole siinä ollenkaan hassumpi, ja naispuolinen Saatanahan on kerrassaan virkistävän poikkeuksellinen ilmiö.

Tietenkään muistiinpanoni tältä viikonlopulta eivät ole täydelliset ilman Tarja Turunen -mielipidettä. Katselin hänen Berliinin-konserttinsa esityksiä tiedätte-kyllä-mistä, ja totesin, että hän laulaa oikein hyvin ja vapautuneesti vain Tuomas Holopaisen tekemiä lauluja. Omatekoisensa ovat aika onnettomia, kovasta yrittämisestä huolimatta. Ne ovat jotenkin liikatunteellisia tai pinnisteltyjä tai muuten vain surkeita. Ihan kuin Tarja ei oikein tietäisi, mitä hänen pitäisi äänellään tehdä. Häneltä ilmeisesti puuttuu se tyylitaju, joka Tuomaksella on pettämätön. Vaikka en tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että Erämaan viimeisen laulusolistiksi on tällätty juuri se neitonen kuin on. No jaa. Ehkä on parempi että en sano mitään kun en asiasta kuitenkaan mitään ymmärrä.

Kapteeni Alatriste

2007-11-30T18:03:00.000+02:00

Katsoin 3 Goyaa voittaneen espanjalaisen elokuvan nimeltä Kapteeni Alatriste. Filmi oli kyllä yllättävän hyvä, ainakin minun mittapuuni mukaan (minulla tiedetään olevan huono leffamaku). Hetkeksikään ei kyllä päässyt unohtumaan, että siinä viuhtoo Viggo Mortensen. Eikä hän muutenkaan vastannut mielikuvaani Diego Alatristestä. Aikuinen Iñigo taas toi mieleeni Kevinin, erään englantilaisen tuttavani, mikä huvitti minua suuresti. Miekkailukohtaukset olivat hienosti tehtyjä. Ajoittain leffan myötä saattoi jopa saada hiukan aavistusta siitä, millaista elämä on ehkä ollut senaikaisessa Espanjassa. Alatristen itsensä loppu oli kehitelty komeammaksi kuin kirjoissa, mikä on ymmärrettävää kun kyseessä sentään on elokuva. Kaiken kaikkiaan ihan hyvin vietetty parituntinen. Tai no, ainakin olisin voinut tehdä jotain joutavampaakin.

Katselin netistä Alatriste-kirjoihin ja leffaan liittyviä kuvia, ja minusta näyttää siltä, että kirjojen kansiin on piirretty kumman paljon Mortensenin näköinen Alatriste. Minulla on sellainen hämärä muistikuva, että olisin nähnyt kannen, jossa oli aivan erilainen kuva. Miksikähän vatkutan tätä asiaa näinkin paljon? Ehkä siksi, koska tykkäsin ensimmäisestä kirjasta ja tartuin sitten innokkaasti aina uusiin sitä mukaa kuin käsiini sain. Kuitenkin totesin, että tarina ei oikein syventynyt millään lailla. Perez-Reverte on vähän sellainen kirjailija, että päällisin puolin hänen tarinoissaan on ytyä, mutta kun tarkemmin lukee, ei niissä ole oikein mitään.

Kuvassa Viggo Mortensen kapteeni Alatristenä. Minusta siinä on vain Viggo Mortensen taas yhdenlaisissa ryysyisissä vaatteissa, miekan ja hatun kanssa. Miekan kanssa Viggo on joutunut heilumaan jo niin paljon, että se käy häneltä oikein luontevasti.

Kauneusvinkki

2007-11-29T20:03:00.000+02:00

Kirjastoreissullani luin jostakin tämänviikkoisesta naistenlehdestä, että kahvinporoilla voi tahkota pois selluliittiaan. Käytetyt porot sekoitetaan rasvaan, jolla sitten hierotaan strategisia kohtia, ja ihme tapahtuu, halvalla vieläpä. Kalliit selluliittivoiteet kuulemma sisältävät kofeiinia, jota on kahvinporoissa jäljellä vielä rutkasti. Samalla tulee kuorineeksikin perskankkunsa, tai mitä kohtaa itse kukin katsoo tarpeelliseksi voidella. Ikävä kyllä en muista sen kaunottaren nimeä, joka ohjeen antoi, mutta ei kai se olekaan tässä tärkeintä. Hänellä ei kuvasta päätellen ole selluliittia, joten kai niksi on tepsivä. Lukutaitoinen ihminen oppii aina uutta. Ja tätä nimenomaista uutuutta voisi ehkä pitää myös synkronismin ilmentymänä, taas kerran, sillä kukapa nainen ei ajattelisi selluliittejaan aina silloin tällöin. Tosin itseäni ei lainkaan huolestuta vaikka epäilemättä osa ulottuvuuksistani voitaisiin luokitella selluliitiksi, mutta kerronkin tämän asian siinä toivossa, että joku blogiani seuraavista naisista saisi tiedosta ylösrakennusta itselleen.

Löysin kirjastosta dvd:nä leffan Kapteeni Alatriste, jossa päähenkilöä esittää Viggo Mortensen. En ole vielä katsonut leffaa, sillä jostain syystä se herättää minussa vastakkaisia tunteita. Jollain tasolla tykkään Arturo Pérez-Reverten Alatriste-kirjoista, mutta toisaalta pidän niitä aika heppoisina. Niissä on fiilistä, mutta lopultakaan niistä ei jää käteen oikein mitään. Ja yhdeltä kantilta ajatellen tykkään Viggo Mortensenin näyttelijänlaadusta (vaikka minusta hän ei ollut mikään täydellisen hyvä valinta Aragorniksi), mutta minusta hän ei oikein vastaa sitä mielikuvaa, joka minulle on muodostunut Alatristestä. Kunhan näen leffan, kerron siitä enemmän.

Lihaa ja henkipiirustusta

2007-11-28T18:51:00.000+02:00

Makeimman aamu-uneni katkaisi tylysti nokialaiseni Uruk-hai-teemalla. Soittaja ilmoitti tuovansa kohta lähetyksen, edellyttäen että paikalla on joku sitä vastaanottamassa. Lupauduin olemaan paikalla. Ei ollut ollenkaan vaikea luvata, sillä pelkkä ylösnouseminen tuntui työläältä. Ajatuskin pyyhältämisestä jonnekin pois kotoa oli karmaiseva. Virkistyin kuitenkin nopeasti ja ehdin saada paljon aikaan ennen kuin luvattu lähetys sitten tuotiin. Kyseessä oli Lihan Alkemian ensimmäinen painoserä. Oli mahtava fiilis taas kerran istahtaa tutustumaan vastasyntyneeseen uutuuteen. Kirja näyttää viattomalta, vaikka onkin mustanpuhuva kansiltaan, mutta sisältö ei ole viatonta, ei sinne päinkään. En suosittele sitä tavallisille ihmisille. Vain sellaisille, jotka uskaltavat hiukan enemmän. Paketoin heti ennakkotilaukset ja vein postiin, ja samalla ovenavauksella piipahdin viemässä tekijänkappaleet kirjan suomentajalle, Vesa Iitille. Juhlimme tapausta nauttimalla jäätelökakkua, joka olikin herkullista. Vesalla oli soimassa aivan upeaa musiikkia, joka osoittautui Niko Skorpion uusimmaksi tuotannoksi. Että minä tykkään sellaisesta musiikista! Vaikka voi olla, että konservatiivisimmat ihmiset eivät sitä oikeana musiikkina ehkä pitäisikään. Konservatiivisuudesta tuli mieleen, että sain kuulla myös Terveet kädet -yhtyeen hervottomia esityksiä. Vesa ihmettelee, miten on mahdollista että niin vanhoista pieruista (kohta kuusikymppisiä) irtoaa sellaista menoa. Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Sen ikäiset ihmisethän olivat parhaimmassa nuoruudessaan juuri silloin kun kaikki alkoi vapautua ja vaurastua. Ei ollut vielä aidsia mutta e-pillerit ja sukkahousut oli jo keksitty. Tiedän hyvin koska edustan itse sitä ikäluokkaa. Nykynuoriso on supertönkkösuolattua meihin verrattuna. Ainakin joihinkin meikäläisistä. Huvittelimme Vesan kanssa vielä lukemalla otteita Päivä-kustantamon julkaisemasta pienestä kirjasesta, jonka tarkoitus ilmeisesti on auttaa ihmisiä pysymään kaidalla tiellä uhkausten ja sanallisen ruoskan avulla. Kirjoittaja tiesi kertoa muun muassa sen, että viimeisellä tuomiolla jokaisen salaiset synnit luetaan ääneen suuresta kirjasta. Siinä sitten saa onneton syntisäkki kuunnella korvat punaisina, tietää kirjasen kirjoittaja, miten kaikille miljoonille muille tuomiolla oleville selviää, että hän on vaikkapa homoseksuaali tai murhaaja. Siis parannuksentekemätön syntinen. Huoh. Päätellen siitä että kirjasessa oli meneillään jo 18. painos, hyvin moni on sen hankkinut ylösrakennuksekseen.

Olen viime koettanut saada oikeaa aivolohkoani toimimaan, kuten olen jo kertonut, piirustelemalla Edwardsin metodilla. Eilen illalla juolahti mieleeni, että voisin kokeilla intuitiivista piirtämistä. Tiedättehän, suojelusenkeleitä sun muita ötiäisiä. Olen lukenut hyllymetreittäin newagelaista höpinää, jossa sellaiset ovat aivan arkipäiväisiä ilmiöitä. (Maapallolla on miljoonia ihmisiä, jotka uskovat kympillä kaikkeen sellaiseen.)

Siispä teroitin lyijykynäni, pudottauduin meditatiiviseen tilaan ja sanoin, että mikäli niitä paljon mainostettuja henkiauttajia on lähitienoilla, sopii tulla esiin ja ilmaista itsensä kynäni avulla. Ensimmäinen kutsun kuullut ilmoitti olevansa nimeltään Tashona. Jopas jotakin, ajattelin minä. Oikein nimen kanssa! No katsotaan. Sitten aloin piirtää, täysin Edwardsin oppien mukaisesti oikeaa aivopuoliskoa käyttäen. (Se perustuu muotojen havaitsemiselle.) Tulos hämmästyttää minua itseänikin. Varsinkin nypinmallinen karvahattu, joka olennolla näyttää olevan päässään. Mietin vain, millaisia olentoja sitä oikein piirtelisikään jos todella osaisi piirtää. Minä en osaa, mutta en anna se häiritä piirtämistäni. Olen nähnyt paljon surkeammankin näköisiä intuitiivisia henkiolento- ja enkelipiirroksia. Toki paljon parempiakin. Kyllä se panee ajattelemaan ihmisten höynäytettävyyttä. Jotkut ovat tienanneet miljoonia sellaisella hömpällä. Okei. Otetaanpa tämä alusta: on ihmisiä, jotka uskovat suojelusenkeleihin ja henkiauttajiin. On ihmisiä, jotka uskovat, että niiden kuvia voi piirtää intuitiivisesti. On ihmisiä, jotka piirtävät sellaisia kuvia tilauksesta. Stop! Pysähdytään tähän: on paljon ihmisiä, jotka maksavat siitä hyvästä, että joku piirtää heille heidän enkelinsä tai henkiauttajansa kuvan. Oikeasti. Mietitään sitä hetki. No niin. Nyt tullaan asiaan: koska minunlaisena kyyninen vanha vkp-läinen voi piirtää sellaisen olennon kuvan tuosta vain, kuka tahansa voi, osasi piirtää tai ei, ja riippumatta uskooko oikean- vaiko vääränlaisiin henkiin, tai kenties ei minkäänlaisiin. Olento sanoo ensin nimensäkin. Sitten sen kuva alkaa muotoutua paperille. Eikä kukaan voi todistaa, että kuva ei esittäisi sitä olentoa, jonka piirtäjä sen väittää olevan. Pointti on tässä: halullinen sielu saa henkiotuksensa kuvan, ja piirtäjä saa siitä maksun. Molemmat ovat onnellisia. Saattaa olla että verokarhukin on onnellinen, jos piirtäjä on tehnyt hommasta virallista liiketoimintaa. Haiskahtaako tässä jokin? Ehkä. Ehkä ei. Minä ainakin näen tässä mahdollisuuden tienata rahaa. Sitähän liiketoiminta oikeasti on: joku haluaa jotakin, ja joku toinen järjestää hänelle sen, ja saa siitä maksun. Tarpeita ja haluja on monenlaisia. Kohtaavatko ne koskaan - se taas on eri asia. Haluavat ovat alttiita höynäyttämiselle. Mitä palavampi halu, sitä suuremmassa vaarassa on. Mutta toki on asioita, jotka ovat hintansa väärti. Enkä minä tuomitse millään lailla ketään tässä. Saattaisin jopa piirrellä niitä otuksia vaikka työkseni, jos joku maksaa tarpeeksi. Minä vain ihmettelen. Oikeasti.

Pyhäsynkronismia

2007-11-25T23:12:00.000+02:00

En sentään viettänyt ihan koko pyhäpäivää näppiksen ääressä, vaikka aamusta näytti siltä, että sade pitää muorin enempi sisätiloissa. Sade hellitti illalla sen verran, että sain toimeksi käveleskellä alas rantaan katsomaan, miten valot heijastuvat vedestä. Jostain syystä minun oli ihan pakko nähdä ne. Kuusiston salmen takaiset jyrkässä rinteessä kyhjöttävät talot valoineen näyttivät ihan kuin joltakin Välimeren rannikon kaupungilta. Toivoin näkeväni kuun, mutta pilvet piilottivat sen. Täydenkuun aika on tehnyt uneni hiukan levottomiksi, taas kerran. Varmasti monen muunkin.

Näppiksen ääreltä poistuin myös harjoitellakseni piirtämistä. Edwardsin oppikirja on tehokas, totisesti. Nyt alan uskoa, että piirtäminen todella on samanlaista kuin lukemaan oppiminen tai pyörällä ajaminen, kuten Edwards väittää. Kun opettelee perusasiat, tapahtuu hoksaaminen, ja sen jälkeen homman osaa iankaikkisesti. Tai ainakin niin kauan kuin on elossa. En ole koskaan osannut piirtää mitään niin että se edes etäisesti muistuttaisi malliaan, mutta nyt olen käynyt rohkeasti peräti muotokuvan kopioimisen kimppuun, ja saanut ainakin ihmisen näköisen tuloksen aikaan, joskaan siitä ei vielä tunnista mallina ollutta henkilöä. Se ei olekaan tärkeää. Itse piirtämisen prosessi on tärkeä. Kun sen avulla saa kannustettua oikean aivopuoliskon hommiin vasemman sijasta, alkaa nähdä asioita eri tavalla kuin ennen. Siis sellaisiakin asioita, joilla ei ole mitään tekemistä piirtämisen kanssa. Se on kuin taikuutta. Tai siis sellaista kuin taikuuden luullaan olevan.

Olen lueskellut viime aikoina myöskin synkronismista kertovaa kirjaa. Ilmiö tulee esiin tämän tästä. Tänään viimeksi. Vuokraisännältä tulleen vuokrankorotusilmoituksen lievästi lannistamana surffailin netissä nähdäkseni, mistä päin Suomea löytyisi halvempia kämppiä. Sukevalta löytyisi. Kemistä. Rovaniemeltä. Ja Björkbodasta. Sattumoisin sitten luin tuossa sivupalkissani mainittua maalaisen blogia, jossa hän hehkutti Björkbodan halpaa vuokraa… aika hauska sattuma. Siis kuka nyt olisi osannut kuvitella, että jostain muualta kuin pohjan periltä löytyisi kohtuuhintaisia asuntoja? Ei silti että tuntisin vähäisintäkään halua muuttaa Björkbodaan, ellei ole pakko, sillä epäilemättä ne perikonservatiiviset rantaruotsalaiset kivittäisivät minunlaiseni ihmisen hetioitis. Enkä edes osaa ruotsia sen enempää kuin kuka tahansa keskikoulun käynyt ja ainakin yhdet ehdot lukenut keski-ikäinen suomalainen.

Toinen hauska synkronismitapaus ilmeni, kun katselin hieman huolissani taloustiliäni ja mietin, mistä saisin siihen täydennystä. Eipä aikaakaan niin tuli ulkomailta meili: muuan henkilö halusi tilata suomenkielisen Saatanallisen Raamatun, vaikkakin valitteli samalla heikkoa suomen taitoaan. Hän halusi maksaa tilauksensa PayPalilla, ja se sattuu olemaan yhdistetty taloustiliini eikä siihen tiliin, johon sen pitäisi kaiken järjen mukaan liittyä. Joten yks kaks sille tilille mille pitikin hupsahti rahaa täysin odottamattomasta suunnasta. Ellei se ole synkronismia niin ei sitten mikään. Kyseinen henkilö osoittautui muutenkin minun mieleisekseni tyypiksi, sillä hänen taustassaan on sekä vanhaa kunnon metallimusaa että nuolenpääkirjoitusta, mikä on yhdistelmä, joka vie jalat altani suit sait. Hän on siis tehnyt arvostetun tutkimuksen muinaisten nuolenpää- eli kiilakirjoitusten merkityksistä. Aah! Nuolenpääkirjoitusten! Tiedättehän, Enuma elisha ja niin edelleen. Sellaisia miehiä siis on olemassa! Ikävä kyllä hän on sakkolihaa ja ulkomaalainen. Enkä paljasta hänen nimeään enkä kotimaataan, en edes sen metallibändin nimeä, älkää kuvitelkokaan!

Tätisensuuria

2007-11-23T21:24:00.001+02:00

Tämä tietooni saatettu lehtileike viime keskiviikkoisesta Hesarista on kummastuttanut minua viime aikoina. Tosin kummastelemiseni kummastuttaa minua… Paarustin tänään kirjastoon nähdäkseni, mistä yhteydestä leike on irroitettu. Kyse on Heikki Poroilan kirjasta Luurangot portinvartijan kaapissa tehdystä artikkelista. Kirjassaan Poroila valittaa sitä että naispuoliset kirjastoihmiset sensuroivat kirjastojen hankintoja. Tämä kirjastoihmisen lausahdus on ihan vain sitaattina sen yhteydessä. Toimittaja on varmaankin soitellut kirjastoihin ja kysellyt, onko sensuuriväitteissä perää. Poroila osuu kyllä villahousujen ytimeen väittäessään kirjassaan, että kirjastojen hankinnat ovat naispuolisten kirjastoihmisten sensuroimia. Minulla on siitä omakohtaista kokemusta, vieläpä juuri samaisen Kotkavuoren kirjan kohdalla. Uskonnollisten näkemysten lisäksi kirjastotädit sensuroivat myös pornoa, ainakin sarjakuvien muodossa, mikä auliisti myönnetäänkin. Mahtavatkohan monetkaan noista sensuroijatädeistä oikeastaan tietää, mitä kaikkea kirjaston hyllyillä viattoman näköisinä nököttävät kirjat sisältävät? Kaikki kun ei ole heti näkyvissä. Paitsi sarjakuvissa, tietysti.

Gangsterin kaali nyrjähtää koettaessaan käsittää, mitä yhteistä on Pekka Siitoimen kissan elävältä keittämisohjeissa ja Tapio Kotkavuoren akateemisen kuivakkaassa ja hyvin eettisesti painottuneessa filosofisessa sanailussa. Kirjastotäti ei ole vaivautunut raottamaan kantta yhdestäkään noista kirjasta, jotka hän niin tietävästi asettaa rinnatusten. Ellei sitä mikään muu todista niin se, että hän ei näe Mustassa Raamatussa (uskomusten mukaan Mooseksen 5. ja 7. luku) mitään ”sisällöllistä ongelmaa”. Tässä täytyy taas ymmärtää, että termi vasemman käden polku yhdistetään satanismiin, ja se on sana, joka on säikäyttänyt kirjastotätiä niin kovin, että hän ei ole uskaltautunut omin silmin ottamaan selvää, mistä kirjoissa on kyse. Suomessa ei totisesti ole saatavissa liikaa suomenkielisiä, asiasta todella jotain tietävien kirjoittamia kirjoja. Vasemman käden polkua, satanismia ja saatanapalvontaa sivuavia asioita kysellään Riku Rinteen tai Merja Hermosen kaltaisilta ”asiantuntijoilta”, ja sitten täristään kauhun vallassa. Turun pääkirjastoonkin kyseinen Kotkavuoren kirja rohjettiin ottaa nolostuneita selityksiä esittäen heti kun sen kauhistuneena torjunut täti oli vaivautunut tutustumaan kirjaan. Toki hänen piti ensin ottaa yhteyttä Abo Akademiin ja saada viesti, jossa akateeminen asiantuntija ilmoitti olevansa erittäin kiinnostunut lukemaan Kotkavuoren kirjan eikä nähnyt mitään syytä miksi sitä ei kuuluisi ottaa Turun kaupunginkirjastoon. Vasemman käden polusta on hyvin vähän tietoa ja tekstiä, oli kyseisistä asioista hyvin perillä oleva henkilö sanonut muun lisäksi.

No, ei tämä asia tietenkään kummene vaikka kuinka kummastelisin. Suomi on ällistyttävän pitkälle protestanttis-luterilaisen aivopesun vallitsema valtakunta. Ihmiset menevät siitä missä aita on matalin, ja se on matalimmillaan niissä kohdin, jotka ovat kallellaan oikean käden polun suuntaan. Kuinka monta ahdistunutta, perspektiivinsä elämässään menettänyttä ihmistä on voinut oikeasti auttaa kristillinen kirkko kaikkine lahkoineen, suojelusenkeleineen, Pyhine Henkineen ja lihansyönti- ja verenjuontirituaaleineen? Sitä minäkin. Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat pystyneet palaamaan ahdistuksen syövereistä takaisin elämään uskaltautumalla Pimeyteen, jonka vasemman käden polun filosofia tarjoaa. Totta, myönnän, että uskoon tuleminen näyttää auttaneen monta tositoivotonta juoppoa takaisin raittiuteen. Siinä kohdassa täytyy antaa tunnustus. Uskoon tulosta näyttää olevan suurta apua myös jos on tullut ryvettäneeksi itsensä esimerkiksi politiikassa. Tai yrittää Amerikan presidentiksi. Silloin pitää tulla Uudestisyntyneeksi Kristityksi. Mutta: tunnen myös ihmisiä, jotka ovat pystyneet samoihin suorituksiin (paitsi ehkä USA:n presidenttiyteen) ihan itse, ilman ulkopuolisten henkivaltojen apua.

Äh, nyt syyllistyn tuohkuamiseen. Yleensä en piittaa tippaakaan vaikka minun elämänkatsomustani ei arvostetakaan, mutta joskus sentään voin tällä lailla vienosti piipahtaa jotain sitä puolustavaa. Varsinkin näin joulun alla. Kohta tulee joka tuutista iloista joulun sanomaa. Lainkaan muistamatta, mikä joulu on oikeasti aikoinaan ollut. Siis ennen kuin kirkko näppärästi kiepautti sen(kin) omiin tarkoituksiinsa.

Koirankeksejä

2007-11-21T19:25:00.000+02:00

Sain vihdoinkin toimeksi lähettää perintätoimistoon nipun laskuja. Inhottavaa, mutta ei kai ole minun syyni jos asiakas jättää laskunsa maksamatta. Kieltäydyn tuntemasta siitä syyllisyyttä, vaikka olisikin niin kovin helppoa luiskahtaa ankistuksen valtaan siinä kohdassa. Elämä on kovaa ja ilman kovaa ei ole elämää, opettaa maailma lapselleen varsin aikaisessa vaiheessa.

Tämä on ollut hyvä päivä, kaiken kaikkiaan. Sain työt edistymään vallan hienosti, vaikka välillä tuntuikin hieman tylsältä koettaa saada kaikkea muuta kuin verbaali-iloittelijana tunnetun tohtorismiehen tekstiä sujuteltua suomeksi niin että se ei kuulostaisi aivan toivottoman tönkkösuolatulta. Onneksi aihe on mielenkiintoinen. Työpäivän jälkeen piipahdin pitkästä aikaa kirjastossa. Vaihteeksi keräsin muutaman dvd-leffan; löysin mm. Marxin veljesten Koirankeksit (Animal Crackers). Kirjastot ovat ihania nykyään kun niistä saa leffojakin. Ei tarvitse maksaa mitään, ja löytää varsinkin klassikkoja. Esimerkiksi Ingmar Bergmanin vanhojen mestariteosten näkemisestä saan kiittää kirjastoa. Toki otin kirjojakin, ja ilahduin suuresti kun löysin Betty Edwardsin Luovan piirtämisen oppaan, sen, jossa opetetaan käyttämään oikeaa aivopuoliskoa. Piirtämisen osaamattomuuteni nousee kohta lentoon aivan uusiin ulottuvuuksiin niin että hutina käy! Olen sitä mieltä, että jos tekee vain sellaista mihin on lahjoja, tekemiset jäisivät kovin vähäisiksi. Lentämisestä tuli mieleeni, että katselin päivällä kahvitauollani parvekkeelta varisparvea, joka käräjöitsi äänekkäästi lähipellolla. Varsinkin sitä katsoin kadehtien, kuinka ne lensivät pitkää liukua aivan maanpinnan yläpuolella. Sillä tavalla minäkin lennän usein unessa, enkä aina hereillä ollessa muista että osaan tehdä sen vain unessa. Voi miten rajoittunut ihminen onkaan tässä kolmiulotteisessa maailmassaan! Osaamaton, huonosti kuuleva, epäselvästi näkevä, ymmärrykseltään sumea - ja silti jumalainen olento!

No nyt rupesi menemään metafysiikan puolelle. Antaa olla. Tunnelman keventämiseksi merkitsen vielä aikakirjoihin, että kirjastossa lusmuillessani löysin Tintti-albumin Castafioren korut, ja luin sen samantien. Unohdin autuaasti olevani julkisessa paikassa ja purskahdin ainakin kerran kirjaston tyynen rauhan epämiellyttävällä ja äkkinäisellä tavalla rikkovaan äänekkääseen nauruun.

Raivoa ja tavallista arkea

2007-11-20T22:24:00.000+02:00

Tänään koin ensimmäisen kerran elämässäni niin totaalista, niin eläimellistä suuttumusta, että aloin ymmärtää niitä ihmisiä jotka ovat kuolleet silkasta raivosta. En halua kertoa tässä yhteydessä syytä tapahtumaan; se ei auttaisi ketään, ei parantaisi mitään eikä tekisi itsellenikään erityisen hyvää. Sanon vain sen verran, että kyseessä oli vastuullisessa asemassa olevan ihmisen törkeä huolimattomuus, joka aiheutti minulle taloudellista vahinkoa. Onneksi vain taloudellista – toivuin raivotilastani kohtalaisen nopeasti eikä se ainakaan havaittavalla tavalla turmellut terveydentilaanikaan. Pystyin hoitelemaan homman sähköpostin välityksellä niin kohteliaasti, että ihmettelen itsekin, kuinka hyiseksi itsehillintäni on kehittynyt vuosien sitä koulittua. Oli todella mielenkiintoista tutkia tilaani raivon jyllätessä pahimmillaan. Kumma kyllä pystyin tarkastelemaan koko ajan itseäni ulkoapäin. Kaikenvoittava, punahehkuinen raivo joka sulkee pois kaikki aistit – sehän on normaali berserkkitila, joka ei ole mitenkään vieras minulle, mutta tämänpäiväinen tilani oli sellainen ännänteen potenssiin korotettuna. Huh.

Muuten päivä on ollut oikein onnistunut. Sain itseni hätyytettyä jopa kohtalaiselle kävelylenkille heti aamulla. Töitten lomassa tekaisin sämpylöitä, sillä tuoreet sämpylät ovat sentään aika ihania. Ja ravinnoksi halpaa ja nopeatekoista. Aamupuuron tähteet voi piilottaa aika kätsysti taikinaan, ja tällä kertaa heitin sekaan reilusti spelttihiutaleita. Luulin siinä pussissa olevan spelttijauhoja, mutta sattuuhan sitä pikku erehdyksiä itse kullekin, varsinkin keittiöhommissa. Illansuussa lukaisin kirjan, Sean Stewartin Kehän. Tykkäsin siitä. Päähenkilö näkee kuolleita ihmisiä. Ei ehkä kuulosta omaperäiseltä kirjan aiheeksi, mutta tarinassa on jonkinlaista täyteläisyyttä ja elävyyttä. Oikeastaan jopa kodikkuutta, siihen oli hyvä pujahtaa sekaan. Oikein viihdyttävä. Suosittelen.

Naimisasioita ja seksimagiaa

2007-11-19T22:51:00.000+02:00

Maanantai tuli ja meni. Alkoi nihkeästi huonosti nukutun yön jälkeen eikä jatkunut erityisen tuottoisasti. En saanut aikaan oikeastaan mitään järkevää, ellei sellaiseksi lasketa vilkkuvien välkkyvien mainosten poistamista tästä blogista. Ne ärsyttivät minua lopulta ihan liikaa, ja jos kerran minua niin varmasti muitakin. Tulipahan kokeiltua sellaistakin. Kaikenlaista pitää kokeilla.

Päiväni ei mennyt ihan hukkaan, sillä sisaristani lähimpänä asuva piipahti kaffella. Kuulumisten vaihtaminen on aina antoisaa ja virkistävää. Yksi sisaruskunnastamme valmistelee juuri häitään, mikä tietysti tuottaa paljon suvunkeskeistä jutunjuurta. Posti toi vanhimman veljen ainokaisen tyttären hääkuvan (kesähäitten peruja), joten naimateema on ollut vähän niin kuin tapetilla muutenkin tänään. Ulos asti en ole päässyt tänä päivänä ollenkaan; laitoin postiin menevän kirjapaketinkin vieraani matkaan välttyäkseni siltäkin syyltä lähteä ulos. Huomenna sitten ulkoilen taas oikein reippaasti.

Koska en saanut yöllä unta, lukaisin Pauline Reagen O:n tarinan. Olen toki lukenut sen aikaisemminkin, joskus 70-luvun puolimaissa. En muista silloin vuosikymmeniä sitten pitäneeni kirjaa mitenkään ihmeellisenä. En kyllä nytkään, mutta luin sen pitäen silmällä sen seksimaagista puolta, Lihan Alkemian hengessä. Täytyy tunnustaa, että petyin jossain määrin. Minun oli vaikea löytää kirjasta oikeastaan mitään varsinaista seksimaagista relevanttiutta. O ei ole ensinnäkään ’tavallinen’, ’normaali’ nainen, jos sellaista uskaltaa arvella olevan olemassakaan, sillä hän on biseksuaalinen, eikä ole koskaan aikaisemmin edes rakastunut keneenkään, vaan on aina ollut hyvin vahva ja vietellyt naisia lähes miesmäisesti. Kun hän rakastuu mieheen, hänen rakastajansa toimittaa hänen Roissyyn, ja koska hän on rakastunut, hän suostuu. Lihan Alkemiasta sain käsityksen, että O:ta koulutettiin Sofian, viisauden, taidoissa, mutta ainakaan suomennoksesta ei lopultakaan käy ilmi, oppiiko hän oikeastaan mitään. Hän antautuu kidutettavaksi rakastuttuaan, mutta jokainen kerran rakastunut tietää, että rakkaus ja antaumus kuuluvat yhteen ilman muuta - siksi O suostui lähtemään alun perin kidutettavaksi. O on alun perinkin voimakas ja voimaantuu kyllä ainakin näennäisesti vielä lisää, mutta kirjan lopussa sanotaan, että toinen mahdollinen loppu tarinalle onkin sellainen, että sir Stephen hylkää hänet ja hän tekee itsemurhan. En näe siinä kovinkaan suurta viisautta. Vahva nainen yritetään murtaa tahdottomaksi, ja näennäisesti siinä onnistutaankin, mutta koska hän on vahva, hänen oma tahtonsa on koko ajan se joka on niskan päällä ja miehet murtuvat näennäisestä vallastaan huolimatta. He osoittautuvat kaikki heikoiksi; he kyllä kiduttavat ja alistavat käsiinsä antautuneita naisia, mutta eivät oikeastaan jalostu itse millään lailla. Minulle tulee sellainen käsitys, että O:n tarina on suuresti yliarvostettu seksimagiapiireissä. Toisaalta saattaa olla, että olen nyt jo liian kyyninen ja elämää kokenut ollakseni näkemättä tarinan ytimen heikkouksia. Hassua kyllä en muista, että aikaisemmalla lukukerralla olisin edes huomannut kirjassa sellaisia asioita kuin nyt. Silloin olin itsekin vielä nuori ja elin vauhdikkainta aikaani, enkä todellakaan nähnyt kirjan naisten rääkkäämisessä muuta kuin miesten jokseenkin normaaleja fantasioita. Pidin kirjaa taas vain yhtenä yrityksenä shokeerata, enkä uskonut silloin kirjailijan olevan edes nainen. Kirja on itse asiassa julkaistu jo 1954, mikä kyllä asettaa sen aika jännään perspektiiviin kun sitä tulee ajatelleeksi. Sen taustallahan on korkeintaan 50-luvun maailmankuva, ja sitä taustaa vasten O tuntuu hyvinkin modernilta naiselta. Hän on miesmäisessä ammatissakin, muotivalokuvaaja - hiukan outoa pariisittarelle siihen aikaan. No, ehkä en tiedä pariisittarista tarpeeksi ja siksi ihmettelen.

Nämä ajatukseni O:n tarinasta ovat hyvin hajanaisia, kunhan vain heittelin tässä paperille mielenjuolahduksia joita yöllinen lukemiseni nosti esiin. Tämän enempään analysointiin en pysty: jäntevä tarina, mielenkiintoinen ja elävä, mutta maaginen substanssi jää kovin vähäiseksi.

Matkailua ja pyhäisää olostelua

2007-11-19T00:10:00.000+02:00

Hieno viikonvaihde. Lauantain vietin Tampereella, tarkemmin sanottuna Hervannassa. Siellä kokoontui pieni ryhmä epätavallisia ihmisiä, ja minulla on ilo ja kunnia lukea itseni heihin. En kerro tarkemmin, sillä on asioita, joita ei kerrota kaikille tuosta vain kevyen huolettomasti. Voin kertoa vain sen, että tunnen itseni toisinaan lähes nöyräksi ajatellessani, miten suuria asioita voi kokea pieni ihminen kaikessa vajavaisuudessaan ja maallisuudessaan. Se mikä ihmisessä on tomua ja tuhkaa kuuluu tomulle ja tuhkalle, mutta se mikä on tähtiä ja avaruutta, se kuuluu jonnekin, mistä ei kerrota julkiblogissa. Hervanta paikkana oli mielenkiintoinen kokea. Aika lailla vähemmän kaunis ainakin minun silmissäni, joskin löytyi siitä jotain kaunistakin: peilityyni järvenpinta vähäisen lumen valkaisemassa iltapimeässä maisemassa nähtynä leimuavan nuotion äärestä. Siinä elementtejä suomalaisesta sielunmaisemasta.

Ajoin tapahtumaan omalla autolla, ja matkat sujuivat hyvin, joskin paluumatkan lumisade antoi reissaamiselle jännän säväyksen. Kun on pimeää ja liukasta ja lunta tulee tiuhasti suoraan päin tuulilasia sitä joutuu keskittymään ajamiseen äärimmäisen huolella. Onneksi minulla ei ollut kiirettä minnekään, eikä myöskään kyydissäni olleella henkilöllä, joten saatoin sopeuttaa ajamisen tilanteen mukaiseksi ja nauttia seikkailun tunnusta. Olen niin rento ihminen, että voin tuosta vain vetäytyä bussipysäkille ja päästää takanani kärkkyvät hätäisemmät menijät ohitseni. Minusta on parempi että minun valoni häikäisevät heitä takaapäin kuin että heidän valonsa häikäisisivät minua takaapäin. Autoni on ketterä ja kiihtyy salamannopeasti, joten pääsisin sillä kyllä menemään niin että perääni ei muodostu jonoja, mutta se on pieni auto, ja se pienuus ärsyttää varsinkin mieskuskeja joskus raivoon asti. Varsinkin jos surautan heidän ohitseen. Kuivalla kesäkelillä saatan tosiaankin huvitella sellaisella, vaikka se onkin lapsellista.

Matka toiseen kaupunkiin virkistää valtavasti, ja tänään olenkin ollut henkisesti pirteä joskin ruumiillisesti hieman uuvahtanut. Aamupäivällä innostuin leipomaan sämpylöitä, mutta muuten olen vain oleillut ja lepäillyt. Otin iltapäivällä mm. pyhäpäiväunet. Melkein mikään ei ole yhtä ihanaa kuin päiväunet kiireisen työviikon jälkeisenä vapaapäivänä. Siinä on jotain lähes pyhää. Siis siinä että voi asettautua varta vasten sängyn päälle sopivan kevyttä peittoa juuri sopivasti päällä ja antaa itsensä liukua hitaasti jonnekin kauas pois, lepoon, rauhaan, tuntikausiksi.

Päiväunilta herättyä piipahdin viemässä muutaman kirjan kääntäjälleni Vesa Iitille. Vietimme oikein rattoisan iltapuhteen rupatellen ja kuunnellen epätavallista musiikkia. Hän lahjoitti minulle maalauksen, josta ilahduin suuresti, joskin tunsin ensin perisuomalaista epäröintiä: voinko noin vain ottaa vastaan niin arvokasta lahjaa? Olen tykännyt siitä taulusta niin kauan kuin olen sen nähnyt, joten ei se ainakaan sellaiselle ihmiselle joutunut, joka ei sitä arvostaisi. (Itse asiassa olen riistohyötänyt samaisesta taulusta otettua kuvaa tekemällä siitä magneettinappeja CaféPressin puotiini jokin aika sitten. Ehkä laitan saman kuvan saatavaksi myös teepaitana.) Taulu esittää pääkalloa, joka hymyilee niin tyytyväisen pirullisen irvailevasti että sitä ei voi vastustaa. Ja nyt voin ripustaa sen omalle seinälleni! Aivan mahtavaa!

Saamapäivä

2007-11-16T19:51:00.000+02:00

Tämä päivä oli oikein hyvä. Sain takaisin autoni, sain postista paketillisen kirjoja, sain kaupan kassatädiltä ison suklaalevyn kaupanpäällisiksi. Vähemmästäkin ilahtuu. Niistä kirjoista olin erityisen iloinen – nyt minulla on oma kappaleeni Stephen Flowersin Nine Doors of Midgardia, ja aloitan ensi viikolla Toisen Oven läpikäymisen. Niiden ovien avaamien vaatii valmistautumista. Kyseessä on sentään hyvin kauan kestävä projekti, jonka aikana joutuu vastatusten sellaisten asioiden kanssa, joita ei osaa etukäteen kuvitellakaan. Joutuu ehkä järisytetyksi ytimiään myöten. Sitä luulee olevansa kaiken kokenut ja tuntevansa itsensä hyvin vuosikymmeniä kestäneen tutkimisen seurauksena, mutta se on harhaluuloa. Ihminen pettää itseään ja on itselleen petomaisen paha, vaikka luulee päinvastaista. Hyvä ja paha ovat nekin hyvin subjektiivisia käsitteitä. Salaisuuksien suunnasta etsiminen ei ole yksinkertaista eikä vaaratonta, mutta hyvin palkitsevaa se kumminkin on.

Olen lisännyt pari tarpeellista mainosta tuonne sivupalkkiin. Varsinkin Fininkin huima tarjous iski minua suoraan villahousun ytimeen. Paljon printtailevana manailen printterimusteen hintaa tämän tästä. Halensilta taas löysin kaikenlaista kiinnostavaa rompetta, ja sielläkin on mahtava alennusmyynti, jopa 60 prossaa! Melkein jo ajattelin tilata jotain päällepantavaa. Tuli mieleen se vitsi, että vain naisen maailmassa voi esiintyä samanaikaisesti sekä liian vähän vaatekomeroita että ei mitään päällepantavaa.

Kurjuutta ja fooruminpystytystä

2007-11-15T20:01:00.000+02:00

Tämä päivä oli huono, pitkästä aikaa. Olo oli jotenkin hutera, eivätkä työt saaneet ilmaa siipiensä alle, joten lähdin kirjastoon, ja menin sinne oikein pitkän mutkan kautta. Kotiin palattuani tajusin, että päätäni särki ja minua yskitti ja paleli, ja että en ollut taas muistanut nakata mitään naamaani ties kuinka pitkiin aikoihin. Eipä ihme että työ ei maistunut sen enempää kuin mikään muukaan; verensokerin kanssa ei ole leikkimistä. Se vain on niin kavala että se heittelee omiin nimiinsä ilman että uhriparka mitään huomaakaan ennen kuin on joutunut höperehtimisen asteelle. Liian alhainen verensokeri sitä aiheuttaa ja tekee muutenkin olon kurjaksi. Vasta nyt illalla olen kyennyt toimimaan edes jotakuinkin normaalisti.

Minulla on ilo ilmoittaa, että Voimasanalla on nyt oma keskustelufoorumi, jonne jokaisen ohikulkijan sopii heittää kommenttia ja muuta turinaa. Vieraskirja piti sulkea spämmirobottien vuoksi; saa nähdä, kauanko foorumin kanssa jaksaa pelaantua ja siivoilla pois niitä sukuelintensilpomismainoksia sun muita länsimaiseen elämäntyyliin liittyviä kummajaisuuksia joita tunkee tulemaan heti kun silmä välttää. Totta puhuen en itse pystyttänyt foorumia, kaikkea ei sentään tarvitse tehdä itse kun on osaavampiakin olemassa

Loitsu

2007-11-14T23:08:00.000+02:00

Piirtelin kuvan. Piilokuvan. Se on myös loitsu. Jos sitä katsoo hyvin tarkkaan, se näyttää enemmän kuin siihen on piirretty. Toisaalta sitä ei kannata katsoa liian tarkkaan. Silmä voi vietellä viattoman sellaisille poluille, joita hän ei ehkä tahtoisi kulkea.

Työn tuisketta

2007-11-13T22:00:00.000+02:00

Ahkera työpäivä. Uusi kirja kääntyy vauhdilla ja on niin mielenkiintoinen kuin ikinä. Päivä on ollut säänkin puolesta moitteeton. En vain ehtinyt ollenkaan ulos. Aamulla paleli ja oli pimeää ja illalla tuli liian nopeasti pimeä ja paleli. Varmaan pitää kohta kaivaa esille pitkät kalsarit. Tänään ei tarvinnut lähteä edes postiin, kumma kyllä. Olen lueskellut iltapuhteeksi käsikirjoitusta, jonka posti toi hiljakkoin. Mielenkiintoinen. Muuten ei kuulu hirveämpiä. Niin se ihmisen aika menee.

Ei mitään mielenkiintoista

2007-11-12T20:41:00.000+02:00

Totesin aamutuimaan jättäneeni taas kerran kuittirumban viime hetkeen. Konttoribyrokratia ei ole minun heiniäni. Mutta maailmassa nyt vain on asioita, jotka on pakko tehdä. Joten hoidin homman. Muuten päivästä tuli hieman risainen, sillä tein pikalenkin Paimioon. Poikkesin mm. Keskuslaitoksella, jonka ihmeekseni vielä löysin. Edellisen kerran olen käynyt siellä viime vuosisadalla. Taisi siinä vuosituhatkin ehtiä vaihtua. Tavallaan mielenkiintoinen paikka.

Pimeys ja räntäsade alkavat painaa päälle oikein talvenankeina. Onneksi niistä päästään aivan pian. Vanhenemisessa on se hyvä puoli, että aika tuntuu kuluvan nopeammin kuin ennen. Talvisydän hurahtaa ohi siedettävän nopeasti. Varsinkin kun on mielenkiintoista tekemistä.

Äh, tämä on tylsä postaus. Millähän sitä piristäisin? Hmm. Voisin sentään mainita Eino Leino -leffan, jonka katsoin eilen. Oli siinä jotain kiinnostavaa, mutta kokonaisuutena se oli pettymys. Esko Salminen oli koko ajan Esko Salminen eikä saanut aikaan illuusiota Eino Leinosta. Elina Salo oli hyvä L. Onervana. Jaa, eipä tämä taida kauheasti nostaa tasoa…

Katon alla läsimistä

2007-11-11T22:04:00.000+02:00

Hiukan harmittaa myöntää, että en ole saanut tänään aikaan mitään merkittävää, ainakaan aikakirjoihin merkittävää. Päivä on kyllä ollut oikein hyvä henkilökohtaiselta tasolta tarkasteltuna. Olen laiskotellut, mikä käytännössä tarkoittaa lueskelua ja tietokoneen näpyttelyä. Meneillään on kolme kirjaa. Sängyssä luen Avilan Teresaa, nojatuolissa neurofilosofiaa ja keittiössä Helvi Hämäläistä. Kiinnostukseni haarukka yltää tavattoman laajalle. Ilmankos välillä isopyörä heitättää. Ulos asti en ole kampeutunut tänään; tuli liian ravakasti räntää siinä vaiheessa kun ajatukseni askaroivat uloslähdön tiimoilla. Kauhistelen sitä itsekin. Olen liian paljon sisällä ja liian liikkumaton. Sen kyllä huomaa.

Päivitin skypen ja mesen. Molemmista on tässä ehtinyt tulla uudet versiot. Ehkä pidän niitä päälläkin taas vaihteeksi. En ole pitkiin aikoihin pitänyt niitä auki. En itsekään osaa sanoa syytä siihen. Onhan ihan kiva jutustella niittenkin kautta. Kaipa se alkoi viedä liikaa aikaa. Minut löytää nimelläni, jos niin kuin iskee vastustamaton halu chattailla kanssani mesellä tai skypellä. Soittaa ei kannata ainakaan sopimatta etukäteen, sillä en pidä jatkuvasti kuulokkeitten mikkiä päällä. Järeämmät vehkeet ovat enimmäkseen päällä äänityspuuhieni takia.

Nyt aion opettaa hommat tältä päivältä ja asettua katsomaan dvd:tä, jonka lainasin kirjastosta. Runoilija ja muusa, eli Eino Leinosta kertova raina. Olen halunnut jo kauan nähdä sen. Kun tarpeeksi kauan odottaa, kaikki vanhat leffat kopsahtelevat eteen kuin kypsät hedelmät. Vieläpä ilmaiseksi. Kirjasto on hyvä paikka leffojenkin suhteen.

Lauantaihöpinää

2007-11-10T21:41:00.000+02:00

Heräsin aamulla kännykän piippaukseen: tekstiviesti ilmoitti Vox Paganorumin kyselevän Voimasanan mainosta, olinko siis muistanut tehdä sen? No en ollut. Mutta nou hätä. Nousin ylös niin virkeänä kuin suinkin voi sellainen ihminen, joka on nukkunut kunnon yöunet hyvän omantunnon suomilla pehmeillä pieluksilla. Aamutoimista päästyäni istuin koneelle ja tekaisin mainokseni. Näette sen seuraavasta Voxista. Muistakaa hankkia lehti, se on ainutlaatuinen maassamme. Kauppojen lehtihyllyissä näkee kyllä toinen toistaan värikkäämpää, kalliille paperille painettua newagelaista hurulehteä, mutta eipä juuri pakanapuolen edustajaa. Newagelaisethan eivät ilmeisesti sitten ole pakanoita. Tai heidän lehtensä vain myyvät niin hyvin, että mahdolliselle vääräuskoisuudelle sopii kääntää sokea tai ainakin huonommin näkevä silmä.

Muuten olen viettänyt leppoisan lauantain. Piipahdin tietysti kirjastossa lukemassa lehdet. Tokihan vilkaisin uutuushyllyä, ja löysin Avilan Teresan kirjan nimeltä Sisäinen linna. Tämän 1500-luvulla eläneen mystikon teksti on erittäin kiinnostavaa. Esimerkiksi yhdeksännen luvun johdanto sanoo näin: YHDEKSÄS LUKU selittää kuinka Jumala on yhteydessä sieluun kuvallisessa näyssä, ja varoittaa ankarasti sieluja haluamasta lähteä tälle tielle. Perustelee tätä varoitusta. Luku on sangen hyödyllinen. Eikö olekin hurmaava? Kuvallisia näkyjä helposti saamaan taipuvaisena maltan tuskin odottaa että pääsen lukemaan kirjan. Otankin sen iltalukemisekseni tänään. Kirjastosta palaillessani satoi erityismärkää räntää, joten jätin pitkän lenkin tekemättä ja paarustin suorinta tietä katon alle suojaan. Kotona on hyvä olla. Tekemistä riittää loputtomiin, ja mikä parasta, sen voi jättää tekemättä jos ei ole fiilistä juuri silloin.

Tänään en laita mp-kolmosta Telum Saxumiin, mutta mietin, että voisin oikeastaan äänittää lisää Janea, nimittäin minulla on oikeudet Northanger Abbeyn melko tuoreeseen suomennokseen. Kiinnostaisiko se teitä, ihanaiset lukijani? Kommenttirasiaan sopii sujauttaa toivomuksia. Ei silti että tarvitsisin mitään kannustusta; minusta on hauskaa lukea nauhalle tarinoita. Satun olemaan tarinoitseva ihminen. Kirjoittavainen, höpiseväinen. Kaikkea sellaista. Varmaan aika yleistä, totta puhuen, ja varsinkin naisväessä.

Luin paikallislehdestä, että tässä pikkukaupungissa on aloitettu tehostettu tv-lupien tarkastus, jota ei ole tehty moneen vuoteen. En voi olla ihmettelemättä, kuka oikeastaan sitten on se karskin näköinen mieshenkilö, joka on joka vuosi käynyt ainakin kerran kyselemässä tv-lupaani, jos tarkastuksia ei edes ole tehty moneen vuoteen. Vai onko taas kyseessä tiedonkulun tulppautumisilmiö? Eipä tuo haitanne; minusta on hauskaa katsella kohtuullisen katselemisen arvoista miestä. Edes kynnyksen yli.

Ai niin. Poistuin vähin äänin Facebookista. Vei liikaa aikaa hyötyynsä nähden. Sitäpaitsi joku kertoi saaneensa siitä viruksen, jota oli vaikea saada poistettua koneelta. Sellaisen kanssa en halua riskeerata. Tulipahan kuitenkin kokeiltua.

Aamunetittömyyttä

2007-11-09T21:57:00.000+02:00

Heräsin tänä aamuna heti viiden jälkeen. Omituista olla hereillä niin aikaisin, siis nukkumisen jälkeen. Kyllähän minä toisinaan saatan olla aamuviideltä hereillä, mutta silloin olen painanut töitä koko yön. Nyt heräsin syvästä unesta ja olin aika sekaisin vähän aikaa. Oli niin pimeää ja lotisevaa; ulkona hillittömän puuskainen tuuli paiskeli vettä mielivaltaisista suunnista. Onneksi ei tarvinnut lähteä ulos. Kävin vasta iltapäivällä postissa. Sillä hetkellä ei enää satanut kuin hyvin harvakseltaan. Tuli siis käveltyä edes kilometrin verran tällekin päivälle. No jaa, ehkä ei ihan sitäkään. Vaikka palasin kyllä kotiin pitemmän kautta. Edes kiersin korttelin. Onhan sekin parempi kuin ei mitään liikuntaa raittiissa ilmassa. Raittiissa! No joo. Kosteassa ainakin.

Aamuni alkoi oikeastaan yhtä ankeissa tunnelmissa kuin edellisilta oli ollut, nettiyhteys ei nimittäin toiminut vieläkään. Se katkesi eilen illansuussa. Soitin heti aamutuimaan vikailmoitukseen ja sain kuulla, että vasta kello kahdeksan sopii soitella. Uusi yritys siis kello kahdeksan. Ei tarvinnut edes jonottaa puhelimessa, nuori mieshenkilö vastasi heti ja otti todesta valitukseni. Hän varoitti että vian korjaaminen saattaa kestää pari arkipäivää, ja koska nyt on perjantai, päättelin, että joudun olemaan ilman nettiä ensi keskiviikkoon asti. Ilmoitin liiketoimieni kärsivän netittömyydestä. En mellastanut enkä karjunut, paremminkin vain huokailin kurjuuttani sellaiseen keski-ikäisen avuttoman naisihmisen tyyliin. Kymmenen maissa yhteys taas toimi. Jokin kuupsahtanut laite jossakin oli elvytetty takaisin henkiin. Huomasin surkeana miten tärkeäksi nettiyhteys on käynyt minulle. Jos tarkoitus on myydä tavaraa netin kautta, toimiva yhteys on oleellisen tärkeä. En ole kyllä juurikaan joutunut valittamaan dna:n yhteyksiä. Kaikki on toiminut todella hyvin.

Päivä siis on ollut pitkä. Lähetin Lihan alkemian painoon ja aloitin seuraavan kirjan kääntämisen. Työn alla on nyt Stephen Flowersin Lords of the Left Hand Path. Aloitin työn erittäin hyvissä fiiliksissä. Olen aikaisemmin käynyt sen läpi vain kursorisesti, ja siitäkin on jo aikaa. Hienoisesta akateemisuudestaan huolimatta kirja ei ole lainkaan kuiva vaan täynnä elämää. Ja millaista elämää!

Olen miettinyt aika lailla sitä Jokelan pyssysankaria. Netistä käy ilmi, että hänellä on ilmeisesti ollut kotonaan lantava maaperä kasvatella ihmisyydenvastaisuutensa juuria. En sano enempää. Surffailkaa vähän nettissä jos uteliaisuutenne heräsi. Voisin sanoa tuntevani ihmisiä, joita voisin sanoa ihmiskunnan eliitiksi, mutta yhdenkään heistä en voisi kuvitellakaan tekevän mitään sellaista kuin tämä harhaantunut reppana. Toisaalta koskaan ei voi kyllä olla niin aamenella varma, etteikö kaali voisi poksahtaa yli-ihmiselläkin. Saati sitten ihmiskunnan hirviömäisyyttä painottavassa kodissa kasvaneella mielentasapainoltaan ilmeisen huteralla nuorella ihmisellä. Koskaan ei tiedä missä puussa piru istuu, sanoo vanha viidakon sananlasku. Voisin sanoa paljon enemmän tämän asian tiimoilta, mutta jos aloitan, en saa itseäni lopettamaan.

Merkittäköön vielä aikakirjoihin, että innostuin leipomaan sämpylöitä aamulla, todella pitkästä aikaa. Ikävä kyllä niistä tuli liiankin hyviä. Tunnen niiden uhkuavan mahassani. Hiivaa ja vehnää, takuuvarma sekoitus potkaisemaan suolet turvoksiin. Onneksi en innostu kovin usein moiseen puuhaan.

Bakteereista ja sekopäisyydestä

2007-11-08T00:03:00.000+02:00

Enpä tiedä, tuliko tästäkään päivästä kovin tuottoisa. Heräsin raskaista unista vasta lähempänä puoltapäivää, josta syystä paiskin hommia huomisen puolelle yötä. Tein sentään erityispitkän kävelylenkin todettuani, että uhkaava sade vain uhkaili eikä saanut toimeksi. Itse sain toimeksi piipahtaa vielä lukemassa lehdet samalla reissulla, kirjastossa siis. Tieteen Kuvalahti ilahdutti kertomalla, että tiedemiehet ovat todenneet lihavilla olevan suolistossaan erilaisen bakteerikannan kuin laihoilla. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Tiedän, että ulosteensiirtoja käytetään hoitona johonkin vaivaan, mutta olisiko siitä apua tässä tapauksessa, sitä en osaa edes arvailla.

Aika ikävä uutinen oli ampumavälikohtaus Jokelan koulussa. Sekopäitä on ollut aina, ja tulee aina olemaan. Niin vain on. Saa nähdä, nouseeko taas kauhea huuto roolipelien, Potterien ja internetin vaarallisuudesta nuorisolle. Mitäpä muutakaan voisi syyttää? Syyttää pitää kumminkin. Eihän nyt kukaan ilman mitään syytä ota ja posauta koulukavereitaan hengiltä. Sankarillamme oli ideologiana ihmiskunnan yliarvostus. Se kyrsi häntä. Vaikka hänen nettiin laittamistaan pätkistä kyllä saa käsityksen, että hän ei itsekään ole ollut oikein perillä omasta ideologiastaan. Jotain kamalaa sen kumminkin piti olla. Hän piti itseään yli-ihmisenä, mutta ihmiskuntaa yleensä joutavana laumana. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään todellista käsitystä yli-ihmisyyden luonteesta. Sekopää reppana. Sellaisia on paljon. Aina joku jossakin kypsyy ja purskauttaa mädän ilmoille kuin mikäkin finni. Sääliksi käy ampujan perheenjäseniä; heillä on varmasti kauheaa nyt. Uhrien omaisilla toki myöskin. Ja uhreilla. Ja meillä ulkopuolisilla, jotka voimme vain kauhistella tapahtunutta. Kumminkin pauhattuani tässä sekopäisyydestä en voi estää sisimmässäni voimistumasta tunnetta, että poikaressu olisi tarvinnut apua jo kauan sitten. Meidän kaikkien aikuisten pitää suojella lapsia ja nuoria, tarvittaessa heiltä itseltäänkin. Eikö kukaan ottanut todesta koulutovereitten huomautuksia, että poika vaikutti olevan sekoamassa? Eikö todellakaan kukaan herännyt ymmärtämään, että siinä oli lapsi, jota olisi pitänyt auttaa? Mitä hirveimpiin hallusinaatioihinkin löytyy nykyään jo tepsivät lääkkeet. Ei sellainen poika voinut olla terve. Minusta sekin on hullua, että lehdissä puhutaan 18-vuotiaasta miehestä, kun kyseessä kumminkin oli mitä haavoittuvimmassa iässä yhä oleva poikanen.

Ai niin, laitoin toisen osan kauhutarinaa Telum Saxumiin. Huomenna sitten kolmannen. Kuunnelkaa ja ihmetelkää. Jonkinmoista sekopäisyyttä kai edustaa sekin, tarina nimittäin.

Sumehtelua

2007-11-06T20:13:00.000+02:00

Eilisestä rentoutusrompun kuuntelemisyrityksen aiheuttamasta äkillisestä nukahtamisesta johtuen en tietenkään sitten nukkunut yöllä, joten tästä päivästä tuli sumeahko. Ajatus ei ole oikein juossut koko päivänä, hiljalleen vain kampeutunut eteenpäin. Tein postireissunikin jo ennen puoltapäivää kun tuntui siltä että illemmalla ei enää jaksa astua ulos ovesta. Myrsky oli viedä mennessään näinkin ison ihmisen. Eipä ole pahemmin enää lehtiä puissa, siitä ovat myrskytuulet pitäneet huolen. Vaan ei ole lumestakaan enää tietoa. Enpä tuota kaipaakaan. Olisihan se kaunista ja valostuttaisi hiukan yhä vain lähemmäksi tuppautuvaa pimeyttä, mutta siltikin. Tammikuulta maaliskuulle sitä sopisi olla, ehkä semmoiset kymmenkunta senttiä.

Työnteko on siis ollut väkinäistä tänään, ja laarinpohjalla alkavatkin laudat kolista uhkaavasti jos semmoinen lusmuilu tästä jatkuu. Oikeastaan en saanut muuta näkyvää aikaan kuin mp3-tiedostonpätkän Telum Saxumin sivulle. Kyseessä on merkillinen tarina, hieman kauhuun päin kallellaan, jonka laitan imuroitavaksi kolmessa osassa. Aika heikkolaatuinen äänite, mutta hei, lahjahevosen hampaat ja niin poispäin.

Taidanpa vetäytyä tänä iltana hyvin aikaisin yöpuulle. Kunhan jaksan tästä raahautua maton yli sänkyyn. Mokoma laiskamato. Teen tässä Scarlettit eli päätän että huomenna on uusi päivä ja ajattelen kaikkea sitten. Ai niin, luin yöllä sen liisalipsaskirjan. Joutava kirja. Ei mitään mistä ei olisi jo kirjoitettu moneen kertaan ja joka kantilta naistenlehdissä vuosien varrella.

Masennusta kirjastossa

2007-11-05T23:21:00.000+02:00

No niin, Rûna Raven Pressin kanssa tehty sopimus on nyt varmistettu, paperit allekirjoitettu ja niiden vaatimiin toimiin ryhdytty. Mahtaako monikaan edes aavistaa, miten merkittävästä asiasta on kysymys? Jotkut asiat vaan ovat edellä aikaansa. Aikaansaannokseni kirkastuvat vasta tuleville polville. (Kuten huomaatte, en ole turhan vaatimattomuuden vaivaama, en sinne päinkään!)

Tänään lopetin toista viikkoa kestäneen lukulakkoni ja tallustin kirjastoon. Kumma kyllä en tuntenut olonani lainkaan hyväksi siellä hyllyjen väleissä hortoillessasi. Päinvastoin. Kaikki ne kirjat masensivat minut maahan saakka. Niin paljon joutavaa höpinää, hylly toisensa perään, lattiasta monen metrin korkeuteen. Ihan kuin ne kirjat olisivat olleet hiekkaa ja minä strutsina työntämässä päätäni piiloon… Murehdin tuntemuksiani tutulle kirjastotädille, ja hän nauroi itsensä tärviölle. Saadakseni naurun loppumaan kerroin kohta ilmestyvästä kirjasta, Lihan alkemiasta. Päättelimme yhdessä, että sitä kirjaa tuskin tullaan näkemään siinä kirjastossa. Tuskin monessa muussakaan. Kumma kyllä. Kansaa kiinnostaa ihan varmasti uudenlaiset (uudenlaiset? oikeastaan ikivanhat…) seksin käyttötavat, mutta kirjastotädit tekevät kaikkensa estääkseen kansaa saamasta sitä tietoa ainakaan yhteisillä varoilla hankittuna. No, he tekevät vain työtään, oman ymmärryksensä mukaan.

Alaviistosta fiiliksestäni huolimatta poistuin kirjastosta kassi pullistellen lukemattomia kirjoja. Seassa jopa pari suomalaisenkin kirjoittajan tuotosta; normaalisti en juuri välitä kotimaisista kirjoista, kumma kyllä. Mutta Helvi Hämäläisen Raakileet piti ottaa, semminkin kun Sallan lukupäiväkirjassa oli juuri ollut puhetta siitä. Toinen kotimainen oli Liisa Lipsasesta kertova kirja. Siltä en odota muuta kuin iltapäivälehtitason huvitusta. Ei sekään ole hirveän huono asia; olen saanut itseni silloin tällöin kiinni seurailemasta iltapäivälehtien nettiversioita.

Lukemislakkoni oli tavallaan hyödyllinen, tavallaan haitallinen. Hyödyllistä oli tajuta, kuinka addiktoitunut olen lukemiseen. Haitallista oli terveyden romahtaminen lukemattomuuden aiheuttaman syömisen takkuilun vuoksi. Toivun kyllä, ei siinä mitään. Kaikkea pitää kokeilla, muuten jää monesta asiasta tietämättömäksi.

Mainosten nettisivulle lisäämiskokeiluni on saanut huvittavia piirteitä. Jotkut käsinpoimimani mainostajat kieltäytyivät kunniasta päästä Voimasanan sivulle. Omapa on tappionsa. Kortsufirmaa ei sentään pelota, eikä Oasista. Seuraan homman hoitumista muutaman viikon ja hylkään idean sitten, tai alan jalostaa sitä tuottavammaksi.

Muuten ei kuulu hirveämpiä. Kokeilin tuossa illansuussa kirjastosta lainaamaani rentoutusromppua. Panin levyn pyörimään ja heittäydyin sängyn päälle. Rentoutusselostus ei ehtinyt juuri polvia ylemmäksi kun nukahdin. Rompun esittelytekstissä kyllä luvataan, että tieto ujuttautuu aivoihin vaikka sattuisi nukahtamaankin kesken kuuntelun. Nyt minua huolestuttaa, mitä aivoihini on mahtanut ujuttautua… en ehkä saa sitä koskaan tietää, sillä nukahtaisin takuuvarmasti jos yrittäisinkin kuunnella sitä uudestaan. Huoli kuulunee kuitenkin sarjaan 'turhia huolia'.

Lintujen ällistelyä ja muuta lusmuilua

2007-11-04T20:53:00.000+02:00

Sunnuntaikävelylläni törmäsi tilhiparveen, melkein kirjaimellisesti. Se ruokaili aivan kävelytien vieressä tuuhottavassa pusikossa. Pysähdyin niille sijoilleni ja tuskin uskalsin liikutella silmiänikään etten karkottaisi lintuja heti pois. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt tilhiä niin läheltä, en ainakaan muista. Ne olivat henkeäsalpaavan kaunis näky keltareunaisine pyrstöineen ja päälakitöyhtöineen keikistellessään pensaassa napsimassa marjoja. Minä en osaa kuvaillakaan sitä harmaan sävyä niitten höyhenpuvussa, enkä ole aikaisemmin nähnyt punaista täplää joka niillä on siivissään. Niitten ääni helisi kuin pikkuruistakin pienemmät tiu’ut. Minkä puhtaan ilon ne tuottivatkaan! Tilhet kuuluvat talveen, ja nyt on talvi. Luntakin!

Muuten päiväni on mennyt oleilussa ja tietenkin hiukan tietsikan kimpussa. Hiukan vain. Olen päättänyt kokeilla mainosten liittämistä kotisivuihini. Tähän blogiini olenkin jo jonkin aikaa sitten laittanut googlemainoksia. Olen itsekin hieman pöyristyksissäni, mutta minkäs teet… Hyvä on oppia sekin temppu. Syvälle luutuneita tapojaan voi muuttaa. Vaikka sitten mainoskammoa. Haluan opetella uusia asioita, ja kenties joskus saada niistä jotain aineellistakin hyötyä. Telum Saxumin sivulle poimin itse muutamia sille sopivia mainoksia. Aika näyttää mitä niistä seuraa. Ainakin ne antavat vähän väriä. Mainosten raivostuttamien asiakkaitten lepyttämiseksi laitan sivulle imuroitavaksi ilmaisia mp3-tarinoita. Itse nautin valtavasti tarinoitten kuuntelemisesta - LibriVox on ihana sivusto! Sieltä löytyy vaikka mitä! Itse en toki pyri samaan; minun tarjoamani tarinat eivät ole public domaineja, vaikka ne saakin imuroida omaksi ilokseen. Niitten levittäminen ilman lupaani on tekijänoikeuslain rikkomista ja johtaa ikäviin seurauksiin.

Opettelin myös Facebookia ja loin sinne causen Tue Parhautta. Sinne vain kaikki mukaan! Parhautta on hyvä tukea! Sitä ei ole koskaan liikaa. Kenelläkään.

Tunteilua räntäsateen aikaan

2007-11-03T21:36:00.000+02:00

Ellei ota huomioon muutamaa satunnaista hiutaletta, tänään satoi ensilumen. Tai ensirännän, ihan miten sen ottaa. Sitä näkyy olevan vieläkin hiukkasen jäljellä. En ole tullut käyneeksi tänään ulkona parveketta kauempana; kuulostelen pikku flunssan kehittymistä. Onneksi siitä ei ehkä ole tulossa mikään varsinainen dinosaurus. Oli ihanaa herätä aamulla lumimyrskyn ujellukseen ja tietää että autossa on alla nastarenkaat ja että on lauantai ja että ei tarvitse lähteä yhtään minnekään. Kokonainen maapallo ympärillä mutta kotoa ei tarvitse lähteä minnekään. Se on oikeastaan aika ihanaa. Tulihan tuota palloa kierrettyä ihan riittämiin nuorempana.

Olen siis viettänyt rauhallista joskin tunteikasta kotipyhäinpäivää. Tunteikasta siinä mielessä, että neuloskellessani kaikessa rauhassa sliparini eturesoreita ja kuunnellessani Dark Passion Playta, raita nimeltä 7 Days to Wolves laukaisi yhtäkkiä esiin niin karmean muiston monen vuoden takaisen avioeroni tapahtumista että ei aivan vähä. Jotkin muistot ovat syystäkin torjuttuja niin syvälle, että muistoakaan niistä ei ole päivätietoisuudessa. Ilmeisesti en ollut halunnut muistaa miten kauheaa oli jättää nuori ihminen yksin valtavaan taloon jossa kummitteli, ja vastuuseen eläimistä, joille hän oli kaiken lisäksi allerginen. Maailmassa joutuu sellaistenkin asioitten eteen, joille ei voi mitään. Onneksi ihminen on kuitenkin äärettömän mahtava kaikessa hauraudessaan, eikä ole väärässä paikassa tässä universumissa. Hän sopeutuu, ja aika armahtaa.

Musiikilla on ihmeellinen voima ihmiseen. Vaikka tietoisuus kuinka onkin sähkökemiallista vilinää harmaassa massassa, kuten tiedemiehet väittävät, siihen pystyy vaikuttamaan niin yksinkertaisella asialla kuin sopivalla taajuudella värähtelevillä äänillä. Se on oikeastaan aika pelottavaa. Maailman diktaattorit ja uskonnolliset johtajat osaavat varsinkin käyttää tietoa hyväkseen. Minä siis sain ankaran täräyksen laulusta. Sisäistä myrskyäni kesti vaikka kuinka kauan. Lopulta kömmin tietsikalle ja jalostin tuskani taiteeksi, eli tein siitä laulunsanat. Piti vain varoa, että kyyneleet eivät lätsähdelleet sentään näppikselle. Se olisi ollut jo liikaa. Nyt minulla on hyvin puhdistunut olo. Tuskallinen muisto lakkaa kalvamasta kun sen olemassaolo paljastuu, sen saa kaiveltua esiin ja lopulta nitistettyä kunnolla.

Ice and Fire

I was not good, not cruel,
Just let you down.
You stumbled and fell;
I held out no hand,
Just let you down.
I knew you sobbed in darkness.
It haunts me now
To my death and beyond.

I let your tears flow,
And now I shed mine
To my death and beyond.

Ah! had they fall at the same time,
Meltin' together like ice and fire
I had not to be weeping like this
To my death and beyond.

Uutisia, selittelyä, Tarjaa, Anettea

2007-11-02T21:28:00.000+02:00

Rankka mutta antoisa työviikko hyytyi sairasteluperjantaiksi. Olen painanut neljä päivää töitä erittäin raivokkaasti. En niin tiedä, olenko saanut paljoakaan näkyvää aikaan, mutta hengen palo on ollut ankara. Neuvottelut, joista olen silloin tällöin maininnut, ratkesivat onnellisesti, ja voin jo uutisoida, että yhdysvaltalaisen Rûna Raven -kustantamon kirjoja alkaa pian ilmestyä Voimasanalta. Ensimmäinen on itse asiassa jo menossa painoon. RR on kustantamo, jota ei tarvitse esitellä niille ihmisille, jotka jotain tietävät. RR:n kirjoja on vaikea saada Euroopasta edes englanninkielisinä, joten tämä uutinen on merkittävä, joskin tosiaankin koskettaa vain kansakunnan tiettyä osaa. Sitä osaa, joka mistään mitään ymmärtää. Siis muustakin kuin siitä mistä on soveliasta ymmärtää. Se ensimmäinen kirja on Crystal Dawnin ja Stephen Flowersin Carnal Alchemy, joka ilmestyy nimellä Lihan alkemia. Panee silmäilemään makuuhuoneen puolelle uusin silmin, ellei muuta. RR puolestaan sai Tapio Kotkavuoren Vasemman käden polun englanninkielisen version The Left Hand Pathin Amerikan-oikeudet. Merkittävä juttu, sekin. VKP on edelleen ainoa laatuaan Suomessa, ehkä muuallakin. Ainakin se on herättänyt kansainvälistä kiinnostusta. Miksipä muuten Rûna Ravenkaan olisi siitä kiinnostunut?

Työasiaksi lienee luettavissa myös Turun Sanomissa yllättäen ilmestynyt kirjailija Tapio Kotkavuoren kuolinilmoitus. Enempiä spekulointeja välttääkseni ilmoitan heti, että en ole siihen millään lailla syyllinen enkä osallinen. Kun huhut asian tiimoilta alkoivat kuitenkin saada villihköjä muotoja, laitoin Voimasanan sivulle selostuksentynkää asian oikeasta laidasta. Mutta eipä mitään, pian alkoi kiertää vielä villimpi huhu: sivulle skannatussa kuolinilmoituksessa voi erottaa haamun kuvan. Mustan maagikon voimatko siinä näkyvät, vaiko vain huippuhyvän skannerin erotuskyky? Tai vallan päinvastoin? Ken tiennee.

Ikävä kyllä en enää muista mitä kaikkea viikon aikana tapahtui. No, ainakin käväisin eilen tapaamassa Vesa Iittiä, jonka houkuttelin, uhkailin ja lahjoin tekemään äänitaustan scifistisestä tarinasta tehtävään mp-kolmoseen, jonka laitan kohta Telum Saxumin sivulle vapaasti imuroitavaksi. Vesa on paitsi hyvä ystäväni myöskin armoitettu tekemään upeaa musiikkia. Hän ilahdutti minua soittamalla Kallio Underground -nimisen nuorisoyhtyeen räppikappaleita, jotka saivat minut kierimään naurusta. Minullahan on huono maku. Kappaleilla oli sellaisia nimiä kuin Vittuun mun ovelta ja Paska asenne. Erityisesti edellinen osui nappiin, sillä olin juuri aamupäivällä säikytellyt taivasosankauppiasparin oveltani. Hyvin kookas myöhäisessä keski-iässä oleva mieshenkilö, sidekickinään pikkuruinen mummeli, halusi päästä keskustelemaan kanssani Raamatusta. Minulla sattui olemaan eteisen pöydällä Saatanallinen Raamattu, joten nostin sen heti esiin ja ehdotin, että vertailisimme Raamattujamme. Hän ei ottanut tulta, eikä mummovahvistuskaan osoittanut vähäisintäkään innostusta. He poistuivat portaita alas merkillisen kovaa vauhtia ollakseen niinkin iäkkäitä kuin olivat. Eläkeläisillä on aikaa kierrellä kaikenlaisissa toimissa. Varmaan kohtaavat kaikenlaisia ongelmatapauksia.

Niin, siitä sairastamisesta. Tänä aamuna kävin reilun tunnin aamukävelyllä ja voin erinomaisen hyvin, mutta kun istuin työpöydän ääreen, minuun iski lähes totaalinen romahdus. Ihan kuin koko ruotoni olisi sulaa lurahtanut niille sijoilleen. Tässä iässä esiintyy kaikenlaista outoa ruumiillista tuntemusta. Tuntuu siltä että en pystynyt tekemään mitään koko päivänä, mutta se on liioittelua, sillä sain kyllä rutiinihommat tehtyä ja kävin postissakin. Heitin vain joka homman välissä pitkäkseni punkalle ja rojuin siinä kuin kuollut puolisen tuntia kerrallaan. Illansuussa aloin aivastella hillittömästi, joten ehkä kyseessä ei olekaan mikään sen mystisempi vaiva kuin romuskanpoikanen. Luulin jo kärsiväni liikarasituksesta. On tullut todellakin tehtyä pitkiä työpäiviä, ja ulkoiltuakin ihan kiitettävästi, satoi tai ei. Lukulakkoni rasittaa sekin äärettömästi. En ole tiennytkään olevani niin lukemisaddiktoitunut kuin olen. Kun en lue, en pysty syömään, ellei minulla ole seuraa. Syömishäiriöisenä ihmisenä voin olla huomaamattani syömättä päiväkausia. Siitä taas ei tykkää diabetekseni, joka pysyy kurissa ruokavaliolla, ja jos ei syö, ei voi puhua ruokavaliostakaan. Voi olla että kuntoni romahti senkin takia. Olen kyllä ylpeä siitä, että olen pystynyt olemaan lukematta jo viikon. Tietysti luen työhöni liittyviä tekstejä, mutta työ on työtä. Hupilukemattomuus vapauttaa tuntikausia aikaa. Olen paitsi tehnyt entistäkin enemmän töitä, myöskin edistänyt sliparinneulettani. Se on kohta valmis, uskomatonta kylläkin. Yleensä pienikin neulomus vaatii minulta vuosien työn. Jotkut eivät valmistu koskaan. Niin kävi esimerkiksi apupupu-projektilleni. Ensimmäinen yksilö jäi niin surullisesti kesken, että delegoin koko projektin sisarelleni, joka on aivan toista maata käsitöitten suhteen. Hän saa valmista aikaan ja sutjakasti.

Tuossa illemmalla päätin piristäytyä tsekkaamalla, joko Tarja Turusen sooloalbumista on näytteitä enemmältikin tiedätte-kyllä-missä. Olihan siellä, muitakin kuin se surullisenkuuluisa I Walk Alone. Oi voi voi. Tarja ei ole oikein oopperalaulajakaan. Ei oikein mitään. Olisipa ollut ihmisiksi, niin NW:ssä hän olisi loistanut ylittämättömänä tähtenä. Kovasti hän yrittää levyllään, yhtä ja toista ja kaikenlaista, mutta kun ei niin ei. Toivoin niin kovin hänen pärjäävän. Jospa se siitä, kunhan hän löytää tyylinsä.

Tarjalle vastapainoksi etsin sitten NW:n ulkomaankeikkojen matskua nähdäkseni, miten Anette pärjää. Löysinkin aika monta esitystä. Tekisi mieleni surkutella vielä enemmän kuin Tarjaa. Israelin keikka on ollut aivan surkea. Anettella on ollut hirveät paineet, ja sen huomaa. Hän lipsahtaa käsittämättömän usein melodiasta. Kyllähän tietty määrä harhailua menee tulkinnan piikkiin, mutta joku roti pitää olla. Vasta Montrealissa esitetty Sleeping Sun osoitti, että kyllä Anette osaa ja sopii NW:hen just jetsulleen. Hän pysyy siinä melodiassa ja tulkinta osuu nappiin. On helppo ymmärtää, miksi Tuomas Holopainen otti juuri hänet. Ei hänen äänessään todellakaan ole mitään vikaa, ja varmuus kasvaa varmasti rutiinin myötä.

Pyhäisää oleilua

2007-10-28T17:59:00.000+02:00

Selvisin loistavasti lukemattomasta lauantai-illastani. Käytin sen silmittömään tappamiseen: pelasin NWN:ää. Enpä tiedä, oliko se parempi tapa viettää ilta kuin lukeminen. Mutta pitää totutella varovasti ja hiljalleen olemaan lukematta. Ei pidä romauttaa kerralla niskoilleen liian raakaa urakkaa. Siinä käy varmasti huonosti.

Heräsin tänä aamuna viideltä, ja koska nyt on talviaika, kello oli oikeastaan neljä. Omituista. Mutta ehdin tehdä kaikenlaista ennen kuin väsymys iski uudelleen. Mikään ei ole ihanampaa sunnuntaina kuin nukkuminen. Varsinkin jos ulkona möyrästää syysmyrsky, kuten tänään. En ehtinyt kuitenkaan nukkua liian pitkiä päiväunia, sillä minun piti lähteä heittämään poikani rautatieasemalle. Hän oli viikonloppuna käymässä Turussa kavereittensa kanssa, ja minulla oli ilo lainata hänelle autoni. Hän oli vaihtanut siihen talvirenkaat alle, mikä ilahdutti minua aivan valtavasti. Ensimmäinen syksy moneen vuoteen kun minun ei tarvitse uhrata ajatustakaan talvirenkaille! Talvi saa nyt tulla ja varmaan kohta tuleekin. Oravat ovat jo kovin harmaita ja pulskia, ja se on pakkastalven enne. Oli ainakin ennen. Ainakin tuolla pohjoisemmassa. Mutta maailmankirjat ovat muuttuneet merkillisiksi.

Rautatieasemareissua lukuunottamatta olen viettänyt tämän päivän sisätiloissa. Sunnuntaina pitää voida vain oleilla. Olen siis oleillut kaikin voimin tänään, etupäässä sängyn päällä. Oleilun lomassa olen kutonut vinhaa vauhtia slipoveria, josta tulee, hmm, kirjava. Avara ja designiltaan tämän talven neulemuodin kuuminta kärkeä, semmoinen rönttöisen näköinen. Voi olla kyllä niin, että se valmistuu vasta ensi talvena, jolloin muoti on muuttunut. Muodin muutosten kanssa ei kuitenkaan kannata murehtia, kohtahan tämän talven muoti on taas aivan huippua. Se vie korkeintaan viisi vuotta. Voi olla että sliparinneulomisenikin vaatii sen ajan.

Tietenkin runkutin tietokonettanikin ainakin sen verran että kävin läpi kaikki sähköpostilaatikkoni, nekin, joita en juurikaan muista edes joka viikko. Surffailinkin, tietysti, ja erästä kiinnostavaa linkkiä seurattuani päädyin paikkaan, jossa resitoitiin arabiankielellä Koraania. Se oli oudon kiehtovaa. Juutuin kuuntelemaan pitkäksi aikaa. Samalla saatoin seurata ruudulta suomennosta kulloinkin resitoitavasta suurasta. Arabia kuulostaa hienolta sillä tavalla esitettynä. Kiehtova kieli. Merkillistä miten kauniilta saattaakin kuulostaa sillä tavalla esitettynä esimerkiksi käsky sulkea uskoton vaimo huoneeseensa, jotta hän nääntyisi nälkään tai ehtisi tulla uusi laki, joka pelastaisi naisparan hengen. Esitystapa merkitsee paljon asiassa kuin asiassa. Kannattaa siis hioa ulosantiaan. Muutenkin kuin uskonasioissa.

Lukematonta lauantaita

2007-10-27T19:57:00.000+03:00

Elämä tuntuu jotenkin erilaiselta näin lukemisvalaistumisen jälkieuforiassa. Nuppikoneisto alkaa heti vaikuttaa kumman ilmavalta, tai miten tuota kuvailisi. Kummako tuo. Lukeminen tunkee pään pörisemään täyteen vieraita ajatuksia. Omille ei jää tilaa revitellä. Hassua. Ihan kuin olisin tullut uskoon tai jotain. Lukemattomuususkoon. Polttelenkohan kohta kirjarovioita? Aika sen näyttää. Aikomukseni ei kyllä ole sellaiseen ryhtyä. Toisaalta kukapa sen tietää mihin asti hurahtamiseni yltää aikaa myöten.

Aamupäivän vietin kodinhoidollisissa puuhissa. Siivoillessani keittelin tattaripuuroa, suurimoista. Se pitää keittää hartaudella ja antaa hautua vielä keittämisen jälkeenkin. Sittenpä se onkin sanomattoman hyvää kun sen kruunaa voisilmällä ja lorauksella kylmää maitoa. Sitä pystyin syömään tuntematta hetkeäkään lukemisenkaipuuta. Pahinta lukemattomuudessa onkin syöminen, tai oikeastaan syömisen vaikeutuminen. Olen elämäni aikana ehdollistunut lukemaan syödessäni. Tapa on peräisin kotoani ja jatkunut seuraavaankin sukupolveen. Liekö siunaus vai kirous. Riippunee siitä, kumman siitä tekee. Tattaripuuro kumminkin meni alas melkein hekumallisen nautinnon tuntein ihan ilman luettavaakin.

Syötyäni vein kirjastoon kaamean kassillisen lainakirjoja ja huomatkaa: en ottanut yhtään ainutta tilalle. En ainuttakaan! Olenkohan ikinä ennen käynyt kirjastossa lainaamatta edes yhtä kirjaa? Tuskin uskoin itsekään että kykenisin siihen. Vanhakin hurtta näyttää oppivan ainakin yhden uuden tempun. Kirjastosta palasin kotiin oikein pitkän mutkan kautta. Ilma oli niin leppoisa että en malttanut tulla heti sisälle. Tuhnusti vettä, senverran vain, että katseenkantaman kauimmaiset ääret pehmenivät harmaiksi. Miten jumalainen tunne olikaan kuljeksia hiljalleen luonnossa, olkoonkin että se luonto oli enimmäkseen tienvierustaa! Ei kiirettä minnekään, kukaan ei kaivannut minua mihinkään muualle, mikään asia ei jäänyt tekemättä tai huolehtimatta vaikka paarustinkin siinä aivan joutilaana. Menemisen tyyliäni olisi voinut luonnehtia sanalla ’vökälehtäminen’, jolla kotiseudullani kuvailtiin ennenmuinoin poikajoukkojen tekemisiä. Ei puuttunut muuta kuin ’pirruuven teko’. Itse asiassa kyllä ajattelin Jehovan Todistajien paikallisen valtakunnansalin kohdalla jotain sellaista, että onpa kumma kun sen seinään ei ole vielä spreijattu jotain, mutta en sillä mielellä että olisin pitänyt tekoa jotenkin luvallisena tai edes tarpeellisena. (Panin merkille, että siinä kohdassa ojassa kasvavassa pajupuskassa oli pajunkissoja keltaisten lehtien joukossa. Maailmankirjat ovat hieman sekoneet, ainakin sen nimenomaisen pajupuskan kohdalla. Jehovalaisethan ovat erikoisen ihastuneita maailmanlopun ennustamiseen; liekö sillä vaikutuksensa. Äh, tämä oli vitsiksikin tyhmä.)

Muuten en ole saanut aikaan kummempaa. Edessä on pitkä ilta ilman luettavaa. Mitähän tekisin? Alkaneeko paniikki nousta? Muuten, kämpässäni on joku kujeilunhaluinen henki, ilmeisesti, sillä toisinaan se puhaltaa leikkisästi niskaani kun istun näppikseni ääressä. Liekö se se paljon mainostettu suojelusenkeli? Siinä tapauksessa sillä on pikkuinen hiilihanko mutta ei sädekehää… Tervetuloa vaan joukkoon! Täällä on muitakin. Niin. Siis: mitä kummaa voisi tehdä silloin kun edessä on pitkä ilta eikä mitään lukemista? Huolestuttavaa. Toisaalta minulla on kyllä paljon kirjoitettavaa. Ja niitä töppösiä paleleville pikkujaloille voi aina kutoa. Njoo. Ei hätää. Aluksi voin pelata NWN:ää tunnin-pari. Aika pitkäveteinen peli mutta voittaa kyllä kympillä huonon sosiaalisen elämän. Siis jos sosiaaliseen elämääni kuuluisi huonoja elementtejä. Siis jos minulla olisi sosiaalista elämää.

Valaistuminen (taas kerran)

2007-10-25T18:06:00.000+03:00

Piipahdin Ylioppilaskylässä hakemassa N.P. Kristianilla lainassa olleen Flowersin The Lords of Left Hand Path -kirjan, joka minulla on irtolehtiversiona. Ehkä alan suomentaa sitä. Ainakin luen sen ensin perinpohjaisemmin kuin olen tähän mennessä tehnyt. Kristian esitteli tekemäänsä musiikkia, joka oli upeaa. Minä en käsitä miten tuttavuuteeni onkin ajautunut niin monta niin upeaa nuorta musiikintekijää. Ehkä jotenkin vedän puoleeni hyvää musiikkia? Auditiivisena ihmisenä nautin suuresti kun kuulen erikoista, vaihtelevaa, aivolokeroita auki poksauttelevaa musiikkia.

Koin valaistumisen (taas kerran) eilen illalla venytellessäni takajänteitäni parvekkeella. Olin juuri lukaissut ruotsalaisen Helene Thurstenin dekkarin Lasipaholainen. Sattui olemaan kolmas tai neljäs peräkkäinen viihdekirja, jonka ytimenä ja kaiken pahan alkuna ja juurena esitetään olevan satanismi. Tai saatananpalvonta; eroahan niille ei ymmärrä nähdä yksikään kirjailija. Ilmeisesti aihe on juuri nyt myyvä. Kirjailijat eivät vain vaivaudu ottamaan selvää aiheesta; he palaavat aina samoihin (ilmeisesti hyvin kaupaksi meneviin) käsityksiin asiasta. Thursten kuvailee kirjassaan myös wiccalaista rituaalia, mutta ei sanallakaan vihjaa sen epäilyttävyyteen. Eihän siinä ole mitään ihmeellistä, ilmeisesti, että päähenkilöpoliisitarkin tuosta vain osallistuu rituaaliin, jossa vaivutaan transsiin ja sitten jo saatana itse alkaa nostella esiin sarvipäätään. Thurstenilla on hieman hakusessa termitkin, esimerkiksi athame on hänellä athme. Vai liekö suomentajan moka. Minua pöyristytti ja nauratti lukea, kuinka kirjassa kerrotaan satanistien läträävän verellä ja surmaavan eläimiä ja ihmisiä rituaaleissaan. Todellisuudessa verellä läträäminen löytyy kristillisistä kirkonmenoista, joissa uskovaiset uskovat ehtoollisviinin muuttuvan Kristuksen vereksi josta sopii sitten ottaa hörppy Hänen lihakseen muuttuneen öylätin kyytipojaksi. Aidot satanistit kunnioittavat elämää sen kaikissa muodoissaan. Mielisairaat ja rikolliset ovat sitten taas asia erikseen. Aivan kauheana yksityiskohtana kirjailija mainitsee murhapaikan seinässä olevasta salakomerosta löytyneen kirjan, LaVeyn The Church of Satanin. LaVey ei kuitenkaan ole kirjoittanut sitä, vaan hänen viimeisin naisystävänsä Blanche Barton. Muutenkin dekkarissa esitellään LaVey kammottavana pääpahiksena, joka on kirjoittanut mm. Saatanan Raamatun, hui kauheaa. Ruotsalainen kirjailija tietysti tunteekin kirja sillä nimellä, koska sen ruotsalainen versio on nimeltään Satans Bibeln. Suomalainen versio, jonka minä olen omakätisesti suomentanut, on nimeltään Saatanallinen Raamattu, ja sen kauheus on sitä luokkaa että sen voisi huoletta lukea pikkulapsille iltasaduksi (seksimagiakohtaa ehkä lukuunottamatta, vaikka toisaalta eiväthän lapset ymmärtäisi mikä on ’himokas rako’, esimerkiksi). Tavallista Raamattua ei sensijaan oikein passaa lukea pikkulapsille ääneen, siinä on niin kammottavaa tekstiä. Lukekaa itse ellette usko.

Mutta se valaistumiseni… Tajusin huimaavan kirkkauden välähdyksenä, että elämäni kuluu hukkaan joutavien kirjojen lukemisessa. Jos edes jotenkin voisin käyttää kaikkea lukemaani lähimmäisteni iloksi, siis edes iloksi muusta puhumattakaan, lukemisen tolkuttomalla määrällä olisi joku pointti, mutta nykyisellään se ei palvele mitään tarkoitusta. Jos kutoisin vaikka villasukkia paleleville pikku neuvostoliittolaislapsille, sekin olisi parempi ja rakastavampi teko kuin vaikkapa amerikkalaisen painosten kuningattaren Tami Hoegin hirviömäisen kirjan lukeminen. Hoeg on niitä kirjailijoita, jotka eivät keksi kyllin hirveää tapaa silpoa ja kiduttaa ihmisiä. Hän kruunaa kaiken selostamalla yksityiskohtaisesti jokaisen raadellun uhriparan ruumiinavauksenkin. Uh. Ja minä olen yksi niistä ihmisistä, joita viihdyttääkseen hänen täytyy kehitellä aina vain kamalampia hirmutekoja. Viimeisimmän kirjansa pohjaksi hän oli päätellyt, että Raamatussa mainitut nefilimit, Vartijat, jotka lisääntyivät ihmisten kanssa, loivat hirviömäisen sekarotuisen olennon, joka edelleen elää ja kukoistaa ja lisääntyy maan päällä ja on syypää tosikauheisiin kammottaviin tekoihin. Mitään epäloogista hän ei näe neronleimauksessaan, vaan rohkenee pitää sitä faktana. Enää ei siis riitä että on psykopaatteja, rajatilahulluja ja patologisia ihmishirviötapauksia, pitää olla peräti raamatullinen sekarotukin tekemässä hirmutekoja. Esimerkiksi Pol Pot ja Hitler edustivat hänestä sellaista lajia.

Ääh, en pysy itsekään omien höpinöitteni tasalla. Siis: koin kirjallisen valaistumisen. En lue enää joutavia kirjoja. Ainakaan ruumiinavausdekkareita. Tai muitakaan dekkareita. Paitsi jotain Agathan tasoista, ehkä. Tai Sherlock Holmesin seikkailuja. Niitä hermoni kestävät sentään edelleenkin. Palelevat pikkujalat, täältä alkaa tulla töppösiä niin että raikaa!

Ääntelehtimistä ja muuta luovaa näperrystä

2007-10-24T09:45:00.000+03:00

Olen ahertanut viime aikoina sitkeästi ja kärsivällisesti Tahto ja toiveet -kirjasta tehtävän äänitteen parissa. Koska pyrin tekemään itse kaiken minkä suinkin voin, luen tekstin itse. Tällä äänellä! Minulla on ässävika ja ärrävika ja taitaa olla ällävikakin ja kaiken lisäksi paksut posket, jotka pehmentävät puuroiseksi joka sanan. Vaikka karjunkin välillä kuin jalopeura, palleani on heikko, joten äänenikin on heikko, räkäisenä rohiseva, maiskahteleva, falsettiin vingahteleva ja ylipäänsä ihan tavallinen koulimaton maatiaisääni. Laitekantanikaan ei ole hääppöinen. Mutta kaiken ei tarvitsekaan olla niin kauhean täydellistä. Minusta on valtavan hauskaa tehdä äänitettä, ja olen varma, että monilla, monilla ihmisillä on hauskaa kuunnellessaan sitä, ja monessa yhteydessä. Ajaessaan jonnekin, tehdessään jotain sellaista tylsää hommaa mihin ei vaadita korvia, ihan vain istuessaan iltaa ja neuloessaan jotakin. Laitoin Telum Saxumin sivulle näytteen. Kuunnelkaa! Nauttikaa! Enkä pane pahakseni vaikka ette tykkäisikään. Näytepätkä ei toki ole lopullinen versio, mutta tuskinpa sekään tulee olemaan hirveän paljon kummempi. Olen ihastunut netistä saataviin äänikirjoihin, ja nimenomaan niitten arjenkarheuteen. Ajatelkaa, miten ihanaa on kun joku istuu alas, ottaa kirjan ja alkaa lukea sitä ääneen. Se ei ole steriiliä vaan elävää. Taustalla voivat lapset tapella ja kissa naukua, mutta lukijan ääni vie mennessään toisiin maailmoihin. Mikä nautinto, mikä yksinkertainen, kokonaisvaltainen kokemus!

Kerroin aiemmin, että klaffipiironkini päällä on aina avoinna maaginen päiväkirjani seuranaan täytekynä, jota rakastan melkein yhtä paljon kuin reinojani. Skannasin näytiksi yhden aukeman. En tekstiä, se on liian intiimiä julkiblogiin. En osaa piirtää, mutta olen sitä mieltä, että sellaisen pikkuseikan ei sovi antaa häiritä luovuuden virtausta.

Noin muuten tämä päivä on mennyt hieman hänekseen. Nousin tikkana ylös heti seitsemältä (käsittämättömän aikaisin!) ja sain aikaan vaikka mitä puolille päivin. Sitten iski suurväsy. Se on ilmiö, joka jotenkin romauttaa löysäksi kaiken tolkun ja jäntevyyden ruumiista ja tosiaan pakottaa raahaamaan sen sängyn päälle. Nukuin neljä tuntia kuin kaivoon pudonneena. Näin merkillisiä unia, joita en kuitenkaan ryhdy tässä selostamaan, koska ne olivat merkillisiä vain minulle. Heräämiseni oli tuskallista, ja lähes kirjaimellisesti kiskoin itseni ylös sieltä kaivosta. Silmien avaaminen vaati totista työtä, ja vannon että kuulin poksahduksen kun ne aukesivat tähän maailmaan. Poksahduksesta tuli mieleen, että uudet naapurini, keitä he lienevätkin, päästelevät kaikenlaisia kummallisia ääniä, joitten alkuperä on minulle mysteeri. Luultavasti he ajattelevat samaa minusta. Ainakin rikkimennyt shamaanirumpuni elää ja mellastaa seinällä toisinaan aika erikoisesti. Haamuääniäkin olen alkanut kuulla. Esimerkiksi kännykkäni soittoääntä, vaikka ei se soikaan. Koska kyseinen ääni on Uruk-hai-teema LotR:stä, se lienee vain juutuksissa aivopoimuissani liian moninkertaisen leffankatsomisen seurauksena. Ehkä minun pitäisi vaihtaa sen tilalle joku toinen? Pitää miettiä.

Lukupaastoa, facebookia

2007-10-21T23:14:00.000+03:00

Erityisen ihana sunnuntai! Koska luin liikaa perjantaina ja lauantaina, pidin paastopäivän lukemisesta. Hieno kokemus, suosittelen kenelle tahansa lukutoukkuuteen taipuvaiselle!

Koska olen irtisanonut viikonloppu- Turun Sanomat, saatoin siirtyä suoraan aamumietiskelyyn ja unohduin sfääreihini tai missä mahdoin ollakaan lähemmäs pariksi tunniksi. Silti ehdin tehdä vaikka mitä ennen kuin lähdin pitkälle sunnuntaikävelylle. Tuntuu kuin aivoni olisivat todella levänneet tänään. Olen kyllä kirjoitellut, mutta vain käsin, ja piirrellen samalla kaikenlaista hassua. Minulla on päiväkirja, jonka oikeanpuoleiselle sivulle kirjoitan ja vasemmanpuoleiselle piirtelen. Sellainen on hyvin rentouttavaa.

Iltapäivän puolella tein pitkän kävelylenkin, ainakin puolitoista tuntia. Hiukan nakkeli vettä, ei pahasti. Tallustelin reitin, jota en ole kulkenut pariin vuoteen. Hämmästelin suu ammollani uusia taloja, joita on putkauteltu sinne sun tänne. Luonnon värit ovat jo hiipuneet lempeiksi, syksy on pitkällä. Oikeastaan nyt pitäisi olla jo talvi. Onneksi ei ole.

Illansuussa sain itseni kiinni kun olin ryhtymäisilläni lukemaan blogeja, joita seurailen. Sehän ei ole oikeastaan lukemista, eihän? Onneksi ehdin lukea vain pari päivitystä ennen kuin tajusin olevani rikkomassa omaa lukupaastoani. Viime aikoina on tullut tosiaankin luettua ihan tolkuttomasti. Torstaina kävin kirjastossa, löysin John Twelve Hawksin iki-ihanan scifistisen Matkaajan ja luin sen heti kun pääsin kotiin. En malttanut laskea sitä kädestäni kun kerran aloitin, ja kun ottaa huomioon, että kirjassa on 525 sivua, sain viettää tuon uskomattoman upean tarinan parissa monta tuntia. Ainakin neljä. Perjantai-iltana oli vuorossa Elizabeth Gilbertin suloinen matkakirja Omaa tietä etsimässä Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa. Sekin piti lukea yhtä soittoa. Siinä ei sentään ollut sivuja kuin 394, mutta pakko sekin oli lukea yhtä soittoa. Huomatkaa tämä: kumpikaan kirja ei ollut viihdettä. Matkaaja loppui ankeahkoihin näkymiin, mitä viihdekirja tuskin tekee, mutta palkintoja voittavat ’vakavat’ kirjat lähes poikkeuksetta. Ja matkakirja on matkakirja, vaikka kuinka viihteellinen sisällöltään. Niille ystävilleni, jotka pitävät silmällä initiatorisia näkökohtia, voin suositella kumpaakin kirjaa. Varsinkin Matkaajaa lukiessa minulla oli tunne, että siinä itse asiassa kerrottiin jostakin aivan muusta kuin mistä kerrottiin. Omaa tietä etsimässä -kirjassa oli aivan hurmaava kosminen näkemys Taivaasta ja Helvetistä, vanhan balilaisen yhdeksännen sukupolven parantajan kokemusten mukaan. Hän sanoo maailmankaikkeuden olevan ympyrän, joten Taivas ja Helvetti ovat sama paikka. Vain niihin meneminen on erilaista. Taivaaseen mennään ylöspäin, seitsemän onnellisen tason kautta, ja Helvettiin alaspäin, seitsemän surullisen paikan kautta. Kannattaa siis mennä ylöspäin, se on mukavampaa. Lopputuloshan on kumminkin sama. Hykerryttävä ajatus, ja siinä on syvällistä totuutta sille, joka ymmärtää. Lauantainen lukunautinto muodostui Tami Hoagin dekkarista nimeltä Haluton todistaja (ei kummoinenkaan), ja Pirjo Hassisen Ennustajasta. Jälkimmäisen tajusin kesken kaiken lukeneeni joskus aikaisemminkin, mutta ei se haitannut. Pirjo kirjoittaa nautittavasti. Kirjasta ei löytynyt netistä mitään kunnon esittelyä, lienee liian vanha; en siis linkkaa sitä. Muitakin kirjoja luin, mutta ne olivat massasta erottumattomia tavallisia kirjoja. Mikäkö on 'massasta erottumaton tavallinen kirja'? No, sellainen pieni pehmeäkantinen hömpähtävä helmi, joka ei jää mieleen oikein millään lailla, täyttääpähän vain lukutarpeen.

Lukemispaasto on tehnyt oikein hyvää. Päässäni pörisevät vieraat tarinat ovat vaimentuneet, ja omat tarinat kuiskivat taas äänekkäämmin. Niitä on hauskempi kuunnella. Ja ajatukset levänneinä jaksaa paremmin lähteä työviikollekin.

Ai niin, lauantaina rekisteröidyin facebookiin. Pitäähän sitä olla ajassa mukana, eikö vain? Tuskin kuitenkaan roikuskelen siellä kovin aktiivisesti. Pikainen jäsenkannan pöyhäisy osoitti, että mukana on muutamia nuoria ystäviäni, mutta en löytänyt ainuttakaan omanikäistäni henkilöä, en tuttua enkä tuntematonta. Onhan heitä siellä varmasti, mutta heitä pitää kaivaa esille tikun kanssa. Enpä tiedä, viitsinkö. Netissä on kyllä suht’ helppo olla sosiaalinen, eikähän sitä koskaan tiedä, keneen tutustuu. Facebookiinhan pitää rekisteröityä omalla nimellään, joten ystävät kalliit, löydätte minut helposti sieltä jos niin haluatte.

Sekalaista kauhistelua

2007-10-16T19:28:00.000+03:00

Käydessäni tänään postissa minulle tyrkytettiin Seiska-lehden tilausta. Kun kysyin syytä moiseen, minua valistettiin, että nykyään postilaisten todellakin täytyy tyrkyttää mitä milloinkin. Ei jatkuvasti, mutta silloin tällöin aina viikon verran kerrallaan. Kauhistelin asianmukaisen järkyttyneenä, ja postivirkailija, vanhempi nainen, oli niin häpeissään että väänsi itkua. En ihmettele. Ihmettelen vain sitä, mihin asti osakkeenomistajien ahneuden kannustamat yritysjohtajat pakottavatkaan työntekijät vajoamaan. Suomen postilaitos, joka ei ole enää Suomen postilaitos vaan ylikansallinen hirviö, tiristää kaltaistensa lailla kaiken irti työntekijöistään. Ja postipalveluiden käyttäjistä. En sano, että myyntityö olisi jotenkin halveksittavaa, mutta se vain ei sovi ihan joka homman kylkiäiseksi. Esimerkiksi juuri postissa asioidessani haluan olla rauhassa siltä. Tällä menolla postissakin kohta mainostetaan kikkelinpidennysmenetelmiä. Niitä tulee ihan riittävästi sähköpostiin. Ehkä kikkelin pidentäminen on jotenkin erityisen tuottoisaa niitä suorittaville tahoille, niin että sitä kannattaa mainostaa kaikin käytettävissä olevin menetelmin. Länsimaisen kulttuurin syvintä ydintähän se edustaakin, se ja sen pituus.

Tuossa illansuussa ovikello soi, ja kun avasin oven, näin pikkuruisen tytöntipsun törppö ojossa rahankerjuulla. Hänellä oli lappu josta hän luki, oikein sujuvasti, kerjäyksen aiheen. Puolet piti menemän kotimaisille ja puolet ulkomaisille köyhille. Kevensin kolikkokukkaroani enkä sanonut mitä ajattelin mielessäni pikkutyttöjen lähettämisestä kerjäämään yksin iltapimeällä epämääräiseen kerrostaloon, jonka pihalla nähdään tämän tästä poliisiauto. Tuli mieleeni Saatanallisen Raamatun kohta, missä LaVey puhuu sattuvasti juuri tästä lasten käyttämisestä rahankeräykseen.

Muuten ei kuulu hirveämpiä. Yritin nauhoittaa äänikirjaa, mutta aina kun avasin suuni, naapurissa alettiin porata betoniseinää. Tai naulata herraties mitä. En käsitä, miksi tuota naapurikämppää pitää rempata niin usein. Olen asunut tässä yksiössä koko tämän vuosituhannen, enkä ole joutunut yhtään kertaa tekemään minkäänlaista remonttia, mutta naapurissa on vaihtunut asukas ainakin viisi kertaa, ja jokaista varten on pitänyt porata ja naulata hullun lailla. Ihmiset tykkäävät pesiä ja sisustaa sitä pesäänsä, meikäläinen vain muhii kolossaan kuin mikäkin lattiasieni.

Eilisen tietsikanraivaukseni ja tiedostojen siirtelyn ynnä muun tuloksena totesin NWN:n hävinneen kaiken lihan tietä. Ja minä kun olin saanut hahmoni jo aika hyvään malliin... Ei se mikään katasrofi ollut kumminkaan. Eipähän tule kiusausta pelata sitä kun on kumminkin paljon tähdellisempääkin tekemistä.

Leppoisa maanantai

2007-10-15T23:20:00.001+03:00

Tämä päivä oli hyvä päivä. Tosin aamuinen ylösnousu oli nihkeää. Olisi ollut niin ihanaa jäädä makailemaan autuaassa puolihorteessa. Onneksi puhelin soi ja pakotti poukkaamaan ylös. Ainakin sen verran ylemmäksi että en sentään joutunut ihan selälläni maaten vastamaan. Soittaja oli Kiitolinjan heti aamutuimaan pirtsakka konttorinainen, joka ilmoitti ilouutisen, eli kirjarekkalastin tulemisesta puolilta päivän. Tulikin, ja oikein hyvännäköinen nuori mies kärrytti koko satsin sisälle asti. Hän ei lainkaan valittanut vaivojaan vaikka joutui tekemään ainakin neljä reissua ennen kuin kaikki pahvilaatikot olivat perillä. Nuoret miehet ovat siitä hyviä että he jaksavat touhuta. Heitin tuleen koko charmini ja lirkuttelin niin että hän aivan säihkyi miehistä mielihyvää. Ja koska pelkät sanat ovat tyhjiä ilman konkreettisia tekoja, annoin hänelle kirjoja erikoispalkkioksi. Hän sai valita mitä halusi itselleen, ja hänen vaimolleen lähetin Tahdon ja toiveet, sillä tottahan jokainen nainen Janesta tykkää. Saapunut kirjasatsi oli lisäpainos Saatanallisia Raamattuja. Taas on mistä myydä ettei tarvitse eioota myydä. Siinä kirjalaatikoitten kanssa touhutessani ja odotellessani kiitolinjakuskin tuovan seuraavan satsin oveni oli auki, ja sattumoisin naapurin kuusitoistavuotias poika parin kolmen kaverinsa kanssa osui notkumaan siinä käytävällä. Minusta oli hauskaa heittää huulta heidän kanssaan. Minusta sellaiset pojat ovat ihania ja liikuttavia. Niin reteää kuin miehet ainakin mutta kumminkin vielä pikkupoikia. Jostain syystä olen aina tullut poikien kanssa paremmin juttuun kuin tyttöjen. Mainostin heille vastatulleita kirjoja, ja sain aikaan sarjan järkyttyneitä ja epäuskoisia ilmeitä. Niin se hiipii maailman tieto viattomaan sieluparkaan. Koskaan ei tiedä mistä se iskee; naapurin täti voikin olla Pimeyden Ruhtinatar itse, vaikka näyttääkin enemmänkin Joulupukin muorilta.

Pitkästä aikaa kävin hautausmaallakin tallustelemassa samalla reissulla kun kävin postissa. Mietin samalla työasioita. Aivot pelaavat hyvin kun raato liikkuu. Siis oma raatoni, eivät ne paikalliset vakiasukkaat. En saanut ongelmaani ratkaisua, mutta se pääsi hyvään alkuun kypsymisessä. Luin hiljakkoin Aamusten tai Turkulaisen yleisönosastosta jonkun valitusta siitä, kuinka loukkaavalta tuntuu kun kansa huristelee pyörällä hautuumaalla. Ehkä sen artikkelin takia tulin panneeksi merkille, että toden totta, pyöräliikenne oli melkoisen vilkasta. Onhan se ymmärrettävää, että Turun vanhan hautausmaan säällinen kiertäminen lisäisi monta sataa metriä matkaan. Kun ei jaksa polkea niin ei jaksa. Huoh. Mutta eivät ne vainajat valita, vaan heidän omaisensa. Oikeastaan olen itsekin vasta vanhemmiten alkanut ymmärtää mitä pointtia hautausmaissa on. Paitsi hyvänä kävelypuistona. Ainakin oman kotikylän hautausmaa on ajatuksia herättävä paikka. Melkein jokaisessa kivessä on tuttu nimi. Niin paljon sukulaisia, sukupolvi toisensa jälkeen. Siinä on jotakin pysyvää, rauhoittavaa.

Kaikenlaisen fiilistelyn lomassa olen tehnyt pitkän ja mukavan työpäivän. Kirjoitin monta kivan kokoista laskua, selvittelin puhelimessa kadonneen tilauksen kohtaloa, päivitin yhden kotisivun ja hoitelin monta muuta asiaa, ja tunnen tosiaankin saaneeni jotakin aikaan. Tuntui ihanalta kun muuan asiakas soitti ja kiitteli minua siitä, että olen kääntänyt niitä kirjoja kuin olen, ja julkaissut. Tiedän tehneeni jotain merkittävää, mutta on hauskaa kuulla että joku muukin on samaa mieltä. Se antaa mahtavasti lisäpotkua tekemisilleni.

Kello lähestyy puoltayötä, joten voisin aivan hyvin mennä nukkumaan. Järjestelin tietokonettani tuossa äskettäin, siirtelin tiedostoja ja eheytin levyasemat. Koneen ruksutellessa lukaisin mielenkiintoisen kirjan Kleopatrasta. Siinä vasta nainen! Tavallinen naisihminen voisi ottaa oppia, tietyin varauksin. Niihin tiettyihin varauksiin kuuluu ainakin se, että omia sisaruksia ei pidä mennä surmaamaan vaikka he olisivat kuinka kiusallisia.

Byrokratiaa ja hengen lennätystä

2007-10-09T23:46:00.001+03:00

Tiistai - joo. Hmm. Mitä oikein tein koko päivän? Ai niin. Pidin konttorityöpäivän ja hoitelin tylsimmät rutiinit alta pois. Samalla sain hoideltua todella kauan vuoroaan odottaneet paperihommat. Nyt on kevyt ja huojentunut olo. Pyhän Byrokratiuksen palvontamenojen ei tarvitse olla tappavan tylsiä; pienellä asenteenmuutoksella niistäkin saa irti vaikka mitä fiboja.

No joo. Paperihommista selviydyttyäni tein oikein erityisen pitkän postireissun. Kiersin niin kaukaa kuin suinkin jaksoin sekä meno- että paluumatkalla. Ilma oli niin upea että siitä piti nauttia kaikin voimin. En vain tainnut olla aivan tarkkaavaisesti tässä ulottuvuudessa, sillä minut pääsi yllättämään tarmokas naispari, kun tallustelin ajatuksiini vaipuneena täydellisen onnentunteen vallassa. Panin kyllä merkille, että takaani kuului korkojen kopinaa ja kovaäänistä puhetta, mutta kävelytie oli leveä enkä minä sitä sentään kokonaan yllä tukkimaan vaikka leveä olenkin. En siis kiinnittänyt naisiin sen kummempaa huomiota. Yhtäkkiä kuitenkin minut motitti perinteiseen korpisoturihenkeen isohko nainen astumalla suoraan eteeni, käsi työnnettynä syvälle suurehkoon käsilaukkuun. -Oletko jo saanut tämän lehden jossa neuvotaan miten voit tulla onnelliseksi? rouvasihminen kysyi ja tempaisi esiin Vartiotornin. Pitihän se arvata. Putosin niin raskaasti alas autereisista yläilmoistani että häkellyin enkä saanut hetkeen sanaakaan suustani vaikka leukani kyllä liikkui, ainakin luulen niin. Minun olisi pitänyt kysyä esimerkiksi vaikka että mistä rouva arveli etten ollut jo valmiiksi onnellinen. Tai sanoa jotain nättiä ja fiksua. Kiitoksia huolenpidosta ja niin. Mutta minun suustani hyppäsi sellainen sammakko, että sanoin olevani Saatanan palvelija, joka ei noista lammaslaumahommista pahemmin perusta. Uskon urheat kauppanaiset suorittivat salamannopean etääntymismanööverin ja olivat jo äänen kantamattomissa ennen kuin sain pistettyä aivorattaani järjestykseen. Herremunjee etten paremmin sano. Mistähän syvistä syövereistä sellainen lausahdus tuli? Minä, joka ymmärrän Vanhan Vihtahousun olevan kristikunnan keksimä omaksi kiusakseen ja kurissa pitämisekseen, alennuin sanomaan moista! Saatanan palvelija! Mutta ehkä valppaana oleva ylin minäni tiesi, mikä tehoaisi kertalaakista puhtaiksi aivopestyihin Jehovan todistajiin, joista on vaikea päästä eroon millään kohteliaalla tavalla. Heillä on ankara into saada kaikki nakitettua omaan lahkoonsa, vaikka sen taivaspaikat on jo aikoja sitten täytetty eikä ole mitään mahiksia että peruutuspaikkoja löytyisi. Puhumattakaan sen Taivaan lajista. Muslimeillakin on parempi. Luin juuri erään intomielisen suomalaisen (mies)muslimin kiihkeän islaminpuolustuskirjan. En viitsi laittaa sen nimeä tähän, siis kirjan. No, en kirjoittajankaan. Mutta hän painottaa siinä, että Koraanin mukaan Paratiisissa neitsyitä on, ei suinkaan vain 72 vaan peräti 115 kappaletta, ja noin yleensä siellä 'kiertelee nuoria poikia ja pyöreärintaisia tyttöjä’.

Ajatukseni harhailevat omituisella tavalla. Ehkä sittenkin liian paljon konttorihommia? Pelasin kyllä tunnin-pari Neverwinter Nights -peliä, joka minulla on ollut hallussani kauan mutta johon en ole saanut makua, koska sen grafiikka on minusta ollut niin kamala. Nyt kuitenkin paneuduin manuaaliin suurennuslasin kanssa ja totesin, että pienellä säädöllä peli näyttää aivan siedettävältä. Joten pelailin sitä hiukan. Kyllä BG on parempi. Eipä tuolla liene kovin suurta merkitystä, koska pelailen vain huvikseni enkä tavoittele mitään tuloksia tai sellaista.

Viime aikoina olen kuunnellut työskennellessäni Nightwishin levyjä, sekä vanhat että uusin yhteen pötköön sillä tavalla hauskasti laitettuina, että jokaisen levyn samannumeroiset raidat ovat peräkkäin. Real Player ne sortteerasi sillä tavalla. Itse asiassa kokonaisuus kuulostaa oikein hyvältä niin. Olen tullut siihen tulokseen, että Tarja Turusen oli korkea aika poistua Nw:stä. Hänen äänensä on mennyt 'pilalle' koulutuksen myötä. Se on nyt normaalia oopperakirkunaa, kaunis kyllä, mutta sellaisia ääniä on kolmetoista tusinassa. Viimeisimmissä Nw:n kipaleissa kirkuna on jo aikamoista, varsinkin livetaltioinneissa. Vanhimmat kappaleet ovat aivan toista. Niissä Tarjan äänessä on syvyyttä ja epätavallista väriä. Hauska nähdä (ja kuulla) miten Anette pärjää pitemmän päälle. Luin netistä, että Israelissa hän ei oikein vielä vakuuttanut. Kummako tuo. Paineet olivat varmasti huikeat.

Aarghh!

2007-10-07T22:49:00.000+03:00

Tämä sunnuntai meni ihan hänekseen. Painoin töitä koko päivän näppiksen ääressä. Hullun hommaa.

Kirjamessupiipahdus

2007-10-05T20:32:00.000+03:00

Kävin Kirjamessuilla. Ajoitin käyntini siten, että ehdin nähdä sekä sarjakuvatyttöjen että Kirsti Ellilän ja Tuija Lehtisen haastattelut. Jotka kaikki tapahtumat saatoinkin seurata, suuresti nauttien. Varsinkin Kirstin ja Tuijan keskustelu oli päivän parasta antia. Heidän haastattelijansa ei ilmestynyt lainkaan paikalle, joten naiset hoitelivat homman kotiin itse ammattinsa takaamalla suvereenilla sanavalmiudella. Kummankin viimeisin kirja alkoi heti kiinnostaa entistä enemmän. Tein myös pari kirjahankintaa, tarkoin etukäteen suunniteltua. Milla Paloniemen Kiroileva siili piti saada ja Millan nimmarin kanssa, tietysti. Upea nuori ihminen, ja hänen bloginsa on koukuttanut minut totaalisesti, sen voin ylpeänä tunnustaa (koska se osoittanee että en ole aivan toivottoman kalkkeutunut myöhäiskeski-ikäisyyteeni). Toinen kirja jonka aioin hankkia nimmarin kanssa, ja hankin, oli Katri Niiniahon Hollannin muistikirja. Hänen bloginsa on yksi niistä joita seuraan säännöllisesti. Pidän kovasti hänen niukasta mutta asian ytimeen osuvasta kirjoitustyylistään. Ja hänkin on niitä nuoria ihmisiä, joitten kanssa voisin kuvitella vaikka ystävystyväni, ellen olisi niin toivottoman saamaton suhteitten luomisessa ja kehittelyssä, olivat ne sitten lajiltaan mitä tahansa. Ostin vielä Nightwish-kirjan, koska se oli 10 euroa halvempi kuin jossain edellisessä kaupassa missä sitä katselin edellisviikolla. Seilailin parisen tuntia sinne tänne messualueella ja ehdin työntää nenäni moneen mielenkiintoiseen koloon. Ruokamessut olivat minusta turhaa tilan täytettä, mutta tulin sentään maistaneeksi jotain juustoa. Hyvää se oli, mitä lie sitten ollutkin. Junttasi kumminkin tiukasti takahampaan koloon. Olisiko siinä ollut kumina tai jokin sentapainen maustekikkare? Eipä niistä aina tiedä. Keräilymessuhallissa en edes käynyt. Se on aina sitä samaa romua kumminkin.

Virkistävä reissu, kaiken kaikkiaan. Ja olen ihan tyytyväinen, että minulla ei ollut siellä osastoa. Ehkä ensi vuonna?

Projektienvälinen taukotila

2007-10-04T16:59:00.001+03:00

Aahhh! Sain työn alla olleen asiatekstikäännöksen käännettyä tänään. Työhulluuskohtaus kannatti. Nyt voin paneutua seuraaviin projekteihin. Työn alla on mm. kahden kirjan painokuntoon saaminen. Kirjamessut alkavat huomenna, sinnekin pitäisi ehtiä pyöriskelemään. Joka vuosi aion olla itsekin näytteilleasettajana ensi vuonna, mutta enpä vain ole vieläkään saanut sitä tehtyä. En ole ollenkaan varma, olisiko minun kovin järkevääkään mennä esittelemään jotain niin pelottavaa kuin esimerkiksi Saatanallinen Raamattu sellaiseen patavanhoilliseen tapahtumaan. Puhumattakaan niistä kirjoista, joista en vielä edes puhu… Heti nousee mieleen kohtaus Sormusten Herrasta, kohdasta missä muuan örkki lausahtaa lihan olevan taas ruokalistalla.

Muuten ei kuulu hirveämpiä.

Työhulluutta

2007-10-03T21:28:00.001+03:00

Taas on tullut istuttua pyöreä kellotaulullinen tunteja työpöydän ääressä. Edes ulos en ole saanut toimeksi lähteä. Ulos pitää lähteä heti kun on singahtanut pohjuspuiltaan ylös, muuten ei ehdi kun on niin paljon kaikenlaista tekemistä. Tänään ei tarvinnut käydä edes postissa, harvinaista kyllä. Jalkani tuntuvat ajettuneilta ja raskailta kuin mitkäkin tukit. Vähemmästäkin istumisesta. Oma vikani. Mutta kun on niin kivaa tehdä vielä tämä ja tuo… Työn alla on hyvin mielenkiintoinen asiatekstikäännös. Olen painanut sitä hullun lailla. Iltalukemisena on oikolukua. Ei ehdi käydä aika pitkäksi sitten ollenkaan. Taas on ilmeisesti iskenyt vakava työhulluuskohtaus. Saa nähdä mikä paikka retkahtaa ensimmäiseksi. Sydän? Munuaiset? Maksa se ei ainakaan ole. Tai mistä senkin niin tietää? Onhan tässä vielä kymmeniä vuosia aikaa ruveta vaikka ryypiskelemään. Suvussa on perinteitä.

Kaupunkisekoilua

2007-10-01T22:57:00.000+03:00

Sekoilin tänään hieman. Minulla oli neljän maissa tapaaminen kaupungilla mutta jostain syystä luulin että se oli kahden maissa. Ei siitä sen kummempaa harmia tullut; käytin ylimääräisen ajan hyväkseni ja hoitelin samantien pari muutakin kaupunkiasiaa. Itse asiassa oli vallan hauskaa kuljeskella kaupungilla. Ilma oli liikunnallis-otollinen, ja ehdin jopa poiketa Sinisessä Junassa kahvilla. Ihmisiä on hauska katsella kahvikupin takaa. Poikkesin ostamassa Dark Passion Playn, ja olen tunnelmoinut sen parissa iltapuhteella. Se on hyvä levy. Tuomas Holopaisella on Lahja. Anette sopii erinomaisesti kokonaisuuteen. Hänen äänensä on erilainen kuin Tarjan, mutta levyn kappaleet eivät todellakaan kaipaa Tarjan ääntä. Pidin kaikista kappaleista heti alkuun. En osaa vielä kuvitellakaan kuinka syvälle uppoan niihin kunhan olen kuunnellut levyä pitemmän aikaa. Ehkä kirjoitan siitä joskus enemmän. Nyt se on vielä liian lähellä. Minut valtasi jonkinlainen suloinen kipu kuunnellessani. Fyysinen tunne. Ei ahdistava vaan vapauttava, mutta yhtä kaikki kipeä. Is there life before death? Hyvä kysymys.

Sain ennen kaupungille lähtöä meilin, että neuvottelut Suuresta Sopimuksesta ovat nytkähtäneet taas eteenpäin. Mutta vallitkoon hämäryys vielä tämän asian tienoilla. Se tulee kyllä julki aikanaan, mikäli kaikki menee nappiin.

Poikkesin S:n kirjakaupassa kyselemässä miten kirjani ovat menneet kaupaksi. Huonosti, ovat kuulemma liian kalliita. Otin ilomielin kirjat takaisin, sillä netin kautta ne menevät kaupaksi oikein hyvin. Ihmiset ilmeisesti tilaavat mieluummin netistä kuin ostavat suoraan kaupasta kalliita kirjoja. Tai sitten kirjani ovat sellaisia, että kukaan ei halua ostaa niitä julkisesti, vaan mieluummin salaa. Hassua. Oli miten vain, minulle se sopii.

Mikkelinpäiväsunnuntaiaatoksia

2007-09-30T19:06:00.001+03:00

Taivas suvaitsi romauttaa niskaani aikamoisen sadekuuron kesken sunnuntai-iltapäiväistä tallusteluani. Niin suuria pisaroita en olekaan nähnyt aikoihin! Koko viikonlopun on ilma ollut tuhnuista sumua, joka nyt siis tiivistyi edellämainituin seurauksin. Onneksi en ole sokerista tehty joten en sulanut vaikka vähän kastuinkin. Lyhensi kuitenkin hiukan lenkkiäni, mikä oli harmillista mutta ei katastrofaalista. Muuten, koin karmean heräämisen hetken tultuani sisälle lyhyeen loppuneelta kävelyltäni. Riisuessani takkiani eteisessä katsoin kämppääni ja minussa sarasti tunne, että taidan sittenkin olla pystyyn kuollut. Kaikki on ollut täällä samanlaista koko tämän vuosituhannen. Mappirivi hyllyssä. Pelilaatikot hyllyn päällä. Pölykerros niitten päällä. Elän tässä pikku kolossa enkä kuitenkaan elä. Oikeasti elän korvieni välisessä pikku kolossa. Siellä ei päivä paista eikä kuu kumota, ei kierrä ilma eikä lakaise luuta. Näperrän vain pikku näperryksiäni vaikka luulen veteleväni laajoja kaaria olemassaolon avaruuteen. Huoh. Tekee hyvää havahtua välillä todellisuuteen.

Viikko on mennyt mukavasti ja iloisen ilmapiirin vallitessa. Vaikka ahkera ja toisinaan tolkuton työntekoni ei aina näytäkään tuottavan mitenkään kestämättömän paljon maallista mammonaa, ainakin työn iloa se antaa runsain määrin. Työn tiimellyksen lomassa jouduin käymään diabeteslääkärin vastaanotolla. Se on tehtävä pari kertaa vuodessa. Kyseinen lääkäri on kerrassaan mukava nainen, sellainen vähemmän turhantärkeä ja aika omanlaisensa. Sovimme siis hyvin yhteen ja olemme luoneet toimivan lääkäri-potilassuhteen. Ainakin minun mielestäni. Lääkäritär siis tutki tilastojaan monitorilta ja julisti kaikkien viimekertaisten labrakokeitteni tulosten osoittavan erinomaista terveyttä ja kuntoa. Itse ilmoitin lopettaneeni Metforemin syömisen, koska katsoin puoli vuotta hellittämättömällä tarmolla räpistelleen varpusparvi-ilmiön jo riittävän osoittamaan, että mahakalustoni ei mokomaa lääkettä kestä. Lääkärini komppasi päätöstäni, no, mitä muuta hän olisi voinutkaan tehdä? Siispä voin taas koettaa pitää sokeriarvot säällisinä katsomalla mitä kitaani työnnän. Terveys on hieno juttu, oli sitä tai ei.

Mitä muuta teinkään viikolla. Ainakin sain Kuolemattomuus-kirjan ensimmäisen editoinnin tehtyä, printattua ja jopa vietyä kannentekijälle. Hän kertoi suunnittelevansa sellaista kuvaa, jota varten hänen ehkä tarvitsee valokuvata naisen takamus eli pylly. Tarjosin heti omaani, joskin epäilin kyllä sen olevan paitsi liian vanha myöskin ehkä pikku hiukkasen liian suuri, vaikka pakarani ovatkin kuin tykinkuulat kaikesta Callanetics-jumpasta jolla olen niitä vuosien varrella treenannut. Tämä perspuolen käyttäminen kirjankansiin on viime aikoina ollut enemmänkin tapetilla, ainakin blogimaailmassa. Mikäs siinä, aina varma nakki. Odotan suurella mielenkiinnolla millainen kansista tulee, pyllyllinen vaiko ei.

Viikolla paneuduin tarkemmin myös musiikkipuoleen, ilmestyihän Nightwishin Dark Passion Play -levy. En ole sitä vielä hankkinut, mutta ystävämme YouTube antaa esimakua. Hmnjaa, kyllä taidan tykätä levystä. Anette ei ole hassumpi, mutta pääpaino on kyllä Tuomas Holopaisessa itsessään. Hän tekee minun mieleistäni musiikkia. Kumma juttu, mutta poikani teki samantapaista jo yläasteikäisenä. Tykkäsin lajista jo silloin. Sellaisesta kuvailevasta, yllätyksellisestä siis. -Hänen sisällään soi kaunis musiikki, lausahti muuan selvännäkijä, kun puhelinsession lopuksi kysäisin, näkeekö hän mitään pojastani. Kyseinen näkijätär ei takuulla tiennyt mitään pojastani, ja asui toisella puolella maatakin.Tämä tapahtui kauan sitten mutta en ole sitä unohtanut. Saapa nähdä, millaiseksi Anette kehittyy kunhan pääsee oikein kunnolla juoneen. Innostuin myös vertailemaan Tarja Turusen laulua ennen ja nyt. Vaikuttaa siltä, että hänen äänensä on menettänyt jotakin oleellista koulutuksen myötä. Äänihän on kaunis toki yhä edelleen, mutta se on jotenkin niin siloinen, en tiedä. Korkeutta on tullut lisää mutta syvyyden kustannuksella.

Olen koettanut viettää lepopäivää, siis olemaan tekemättä töitä. Olemaan edes ajattelematta töitä. Siinä on auttanut Baldur’s Gaten pelaaminen. Kakkosen, siis. Kokeilen nyt varastyttöä Tsujatha-modissa. Ah, kunpa osaisin tehdä modeja! Oppisin kyllä tekemään jos paneutuisin siihen, mutta ei muka ole aikaa. Kirjoitellutkin olen, aina kun ohitan uusimman muistivihkoni ja sen päällä houkuttelevasti odottelevan täytekynän. Olen löytänyt taas täytekynällä kirjoittamisen nautinnon. Päivänä muutamana se vain ajelehti päähäni - ajatus täytekynästä siis - ja kaivoin esille omani ja houkuttelin sen liottelemalla ja puhaltelemalla eloon vuosikausia kestäneestä kuivuudentilastaan. Kirjoituskäteni hermot ovat vaurioituneet liiasta työnteosta sillä tavalla että käsi tekee ihan omia kevätjuhlaliikkeitään kesken kaiken. Nytkähtelee omia aikojaan. Täytekynällä kirjoittaminen on kevyempää mikä ilmeisesti ei rasita kättä niin kuin toisenlaisen kynän käyttäminen. Käsin kirjoittaminen on silkkaa nautintoa sellaiselle, joka joutuu käyttelemään näppistä kaiket päivät. Niin ja tietysti olen lukenut, mutta en taida viitsiä paneutua kirjapuoleen juuri nyt.

Työn tuisketta ja kirjallisuutta

2007-09-24T21:54:00.000+03:00

Viikonloppu meni ja maanantaikin on jo mennyt kaiken lihan tietä. Hmm, ehkä sanonta ei sovi viikonpäivien kanssa käytettäväksi. Oli miten oli, ajan kuluminen nopeutuu merkillisesti sen mukaa mitä vanhemmaksi tulee. Lapsena kesät olivat loppumattoman pitkiä, nykyään niitä ehtii tuskin huomata vaikka lumetonta kautta kestääkin pitempään kuin ennen.

Viikonloppu meni töitä tehdessä. Tosin nukuin aamuisin niin kauan kuin suinkin unta riitti. Sitä riittikin oikein hyvin. Varmaan muistelen vielä joskus tulevaisuudessa unettomalla vuoteella kieriessäni niitä pitkiä, ihania aamu-unia, joista nykyään nautin niin valtavasti. Päiväthän alkoivat sunnuntaista pimentyä, joten semminkään ei ole väliä milloin tekee työnsä kun on kumminkin aina pimeää. Ei nyt vielä mutta kohta. Nyt kun asiaa ajattelen, tämä on ensimmäinen syksy tämän vuosituhannen puolella kun en kauhistele tulevan talven selkään nousemista. Ihmeellistä. Pitäisiköhän siitä huolestua? Perisuomalainen huolestuu varmuuden vuoksi kaikesta.

Viikonloppuna katsoin YouTubesta Tarja Turusen upouuden videon, joka oli tehty hänen ensimmäisestä soolosinkustaan I Walk Alone. Voi voi. Sääliksi käy tyttöparkaa. Tarjan ääni on kyllä kaunis, kuten aina ennenkin, eikä laulukaan ollut ihan surkea, mutta varsinainen kuvallinen esitys sai kyllä tuntemaan myötähäpeää. En sano enempää. Käykää itse katsomassa.

Palatakseni vielä työasioihin, kannentekijä kävi sunnuntaina tekemässä kannen kirjaan, joka toivottavasti tulee ulos kohtapuoleen. En voi vielä paljastaa enempää siitä, koska Fat Lady ei ole vielä laulanut. Mutta toinen projektini, Immortality, etenee hyvää vauhtia. Ensimmäinen editointi on käynnissä. Se on ihana vaihe käännöksen tekemisessä. Karkeatekoisesta muhkuraisen kyhmyriäisestä raakiksesta lähtee hioutumaan säällisen hyvä teksti. Itse olen jo täysin sokeutunut sille, mutta rouhin pois pahimmat nystyrät voidakseni printata tekstin varsinaisia oikolukijoita varten. Elämä tuntuu hyvältä. En ime takanännistä, kuten jossain miesten seikkailukirjassa sanottiin.

Kirjoista puheenollen, olen lukenut taas aika kasan kirjoja, mutta otan tässä esiin kaksi. Toinen on Laurence Gardnerin Maria Magdaleenan arvoitus, ja toinen Katarina Anhavan Eläinlääkärin muistelmat. Magdaleena-kirja oli mielenkiintoinen. En tiedä, kuinka vakavastiotettava tiedemies Gardner on, mutta hänen esittämänsä väitteet kuulostavat järkeenkäyviltä. Hän oikoo kirjassa DaVinci-koodin virheitä, mutta kertoo myös paljon muuta todella mielenkiintoista Maria Magdaleenaan ja yleensä Jeesuksen sukupuuhun ja historiaan liittyviä asioita pohjaten tietonsa sekä luvallisiin että luvattomiin Raamatun teksteihin, Qumranin kääröihin, Kuolleenmeren kääröihin, juutalaisen historian ja kulttuurin erityispiirteisiin, ja paljon muuhun, jota en muista enää enkä osaa tässä sanoa. Minusta on loogista ajatella, että asiat menivät jotensakin niin kuin Gardner hahmottelee kirjassaan, eikä niin kuin kirkon vallankahvassa sinnittelevä miesväki päätti aikoinaan esittää kaiken tapahtuneen. Minä en ymmärrä sitäkään, miten yksikään lukutaitoinen ja ajattelukykyinen ihminen voi ottaa yhä edelleen ihan täydestä kristillisen kirkon touhut. Vaikka olenkin melko rauhallinen luonne, tunnen lähes berserkkiraivon nousevan sisimmässäni kun ajattelenkin kuinka paljon ja millä tavoilla uskonnot ja kirkkokunnat manipuloivat ihmisiä yhä edelleen, ja ihmiset menevät laumoina mukana niskat nöyrästi kyyryssä. Varsinkin naiset. Ei muuten mutta kun naiset vetävät helmoissaan lapsetkin.

Eläinlääkärin muistelmat kertoo Bertil Henriksson -nimisen eläinlääkärin elämästä hänen itsensä kertomana. Hän on loistava kertoja, ja hän elämänsä on todella ollut täyttä elämää. Hän syntyi 1920 Oulussa, opiskeli Tukholmassa eläinlääkäriksi ja joutui tietysti sotaan heti kun se syttyi. Kirja on täynnä elettyä elämää, hoidettavia eläimiä, valtavasti mielenkiintoista työtä. Henriksson jatkoi kirjan ilmestymisen aikana vieläkin töitään, vaikka oli jo yli kahdeksankymmenen. Minusta oli aivan äärettömän hauskaa lukea, millaista opiskelu oli Tukholmassa siihen aikaan, mitä nuori eläinlääketieteen opiskelija teki sodassa, miten hän sitten jatkoi Helsingissä työtään, miten hän alkoi opettaa. Huiman elämänkaaren aikana monet asiat muuttuivat eläinten lääkinnässäkin, esimerkiksi antibiootit tulivat ja kaikenlaisia laitteita kehitettiin. Kuitenkin Henriksson on sitä mieltä, että kaikki edistys ei ole ollut hyvästä. Esimerkiksi lääkelain jotkut kohdat ovat lähinnä naurettavia, ja monet hyväksi havaitut vanhat konstit on hylätty ja tilalle tullut uusia mutta huonompia. Kirja on lämmin, hauska, toisin paikoin jännittäväkin. Sellaisia kirjoja pitäisi olla paljon, paljon. Siis oikeasta, todella täysillä eletystä elämästä kertovia kirjoja.

Aamupäiväliikuntaa

2007-09-20T14:01:00.000+03:00

Minulla on niin paljon töitä kaatumassa päälle, että pakenin niitä pitkälle kävelylle tuossa ennen puoltapäivää. Se on paras tekniikka töiden sortteeraamiseksi järkevään järjestykseen. Tekee samalla hyvää koko raadolle. Ilmakin oli sopivasti sadekuurojen välitilassa. Tallustin hartaasti alas Kuusiston salmen rantaan. Pakko on myöntää, että syksy on jo pitkällä! Ruskan ensiriehahduksia näkyy siellä täällä puustossa.

Rannalla seuraani hakeutui vanhempi herra. Hän kertoi odottelevansa venettään, joka piti tuotaman vesillelaskettavaksi Kemiöstä. Hieman myöhäinen ajankohta kyllä moiselle puuhalle, mutta en tullut kysyneeksi syytä siihen. Herra vaikutti kyllä hyvin puheliaalta ja jopa hieman seurankipeältä. Kyllä hyisessä tuulessa seisoskeleminen autiolla rannalla onkin hauskempaa hyvässä seurassa. Tavanomaista kohteliaisuutta pitemmälle en ehdi koskaan mennä näissä satunnaisissa tapaamisissa lenkeilläni. Liekö huono vai hyvä juttu. Ihmiset ovat mielenkiintoisia, se on totta, mutta niitten tutkiminen vaatii enemmän aikaa kuin minulla on siihen käyttää.

Olin suuresti virkistynyt kun pääsin takaisin pikku kotiini, ja työasiatkin hyvässä järjestyksessä päänupissani. Mikä olikin hyvä, sillä sähköpostilaatikossa odotteli pikaista reagointia vaativa sopimusneuvottelu-uutinen. Tulollaan on todella mahtava juttu, jos päädymme kaikkia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Perästä kuuluu.

Kaiken muun ohella olen antanut ajatusteni askarrella pölynimurissa. Minulla on meneillään muutaman vuoden sisällä jo toinen halpamalli á la Gigantti. Taas kerran on käynyt elävästi todeksi ajatus, että rajallisten rahavarojen kanssa ei pidä erehtyä ostamaan halpaa. Olen kuluttanut tähän mennessä rahaa yhtä paljon kuin kunnollinen imuri olisi maksanut, ainakin melkein, mutta minulla ei ole kunnollista peliä vieläkään. Edellinen kapine syttyi tuleen kesken imuroinnin ja jälkimmäisen teho on lehmän henkäyksen luokkaa. Ääntä se kyllä saa aikaan kiitettävän paljon. Ei mitään kunnon imurin murahtelua vaan läpitunkevaa ujellusta, joka informoi naapureita kolmen kerroksen etäisyydeltä siivouksellisten intohimojeni tyydyttämisestä. Siunailevat varmaankin onneaan siitä että en ole siivouksen suhteen erityisen himokasta mallia.

Viikonlopulliset liikunnat ja suuri seikkailija

2007-09-16T20:24:00.000+03:00

Tosimukava viikonvaihde. Lauantaina huvittelin siivoamalla oikein kunnolla. Voisi luulla että siivoaminen ei ole mitään varsinaista huvia, mutta oikealla asenteella se voi olla sitäkin. Erinomaisen hyvä omassa todellisuudessa läsnä olemisen harjoitus se ainakin on. Jyrräsin kaikki lattiatkin kuuriharhan kanssa, ja samalla tulin tehneeksi tehokkaan kuntoiluharjoituksen. Ainakin hiki virtasi ja joka paikkaa kolotti vielä tänä aamunakin.

Sunnuntailiikunnakseni tallustelin lähimmälle kirpputorille. Pöyhin siellä rompekasoja lähes euforisen tunteen vallassa. Löysin viidellä eurolla uuden popliinitakin eli trenssin, ja kolmella eurolla siihen sointuvan hatun, joka ei ollut uusi vaan päinvastoin hyvin vanha, mikä antoi sille tietynlaista tenhoa. Saatan tuskin kuvitella miltä näytän se päässäni tulevana talvena. Varmaankin hyvin rouvaskaiselta. (Ystäväni Sammakko, tyylin taituri, varmaan nauraa itsensä vaivaiseksi kunhan näkee uuden talvellisen habitukseni.) Kehittelen hattuun jonkin tyylikkään koristeen. Eräässä hatussa, jota hetken harkitsin omakseni, oli koristeena soitimella oleva metso. Jokin sentapainen voisi olla kiva. Alunperin tarkoituksenani oli etsiä sifonkihuivi. Sitä en löytänyt, mutta ilahdutin itseäni pikkuruisella valkoisella posliinikipolla, johon aion panna verensokerimittarin liuskat sen jälkeen kun ne ovat toimittaneet tehtävänsä. Vielä löysin kirjan (Modesty Blaise ja Mahdoton neitsyt, hömppää siis) ja kaksi kylpypyyhettä, ja koko hoito teki yhteensä 12 euroa. En ostanut mitään turhaa, ellei sitä kirjaa voisi sellaiseksi sanoa. Ei. Kirjat eivät ole turhia. Kirppikseltä lähdettyäni palasin pisimmän kautta kotiin saadakseni pölyt ajettua keuhkoistani.

Noin muuten olen kahlannut läpi Hannu Mäkelän Casanova-kirjaa. Se on paksuudeltaan niin jumalaton raamattu että en ole vielä kolmantenakaan iltana pääsyt loppuun asti. Kirja on hyvin mielenkiintoinen ja ilmeisen tyhjentävä esitys Casanovan elämästä. Mäkelän itsensä mielipiteet tuntuvat kuitenkin paistavan läpi tekstistä. En voi välttyä tunteelta, että Mäkelä hiukan halveksii Casanovaa. Tai ehkä ei niinkään halveksi, katsoo vain jotenkin nenänvarttaan pitkin. Ylemmyydentuntoisesti. Hän ei pääse Casanovan sisimpään, ei saa elävää otetta hänen varsinaisesta ihmislaadustaan, todellisista ajatuksistaan. Hän selostaa, heittelee omia (ylimielisiä?) kommenttejaan ja siteeraa Casanovan omaa Histoire de ma vie -muistelmateosta melkein kuin vain vahvistaakseen omia olettamuksiaan. 1700-luku kyllä tulee kirjassa eläväksi. Mielenkiintoinen vuosisata ainakin miesten elettäväksi. Alkaa tehdä mieli opiskella ranskaa. Maailmassa on paljon mielenkiintoisia kirjoja, kirjeitä, kaikenlaisia tekstejä, jotka on kirjoitettu ranskaksi. Ehkä joku kaunis päivä saan toimeksi. Sitten eläkevuosieni huviksi ja askareeksi.

Kuolemattomuutta myrskyn myllerryksessä

2007-09-14T19:05:00.001+03:00

Kuolemattomuuskirja eli Ross G. H. Shottin The Dark Arts of Immortality: Transformation Through War, Sex and Magic on nyt käännetty! Sain sen tehtyä juuri sopivasti ennen kuin minun piti lähteä päivittäiselle postireissulleni. Helpotuksen tunne oli valtava, taas kerran. Tietenkin tekstin varsinainen muokkaaminen kirjaksi painettavaan kuntoon vasta alkaa tästä, mutta juuri tämä vaihe on ihana. Olen kuokkinut melkoisen suon. Jokainen käännettävä kirja on seikkailu, sukellus uuteen maailmaan, uusiin asioihin, toisenlaisin näkemyksiin. Se on yksi kääntämisen kiehtovimmista puolista. Koskaan ei voi olla aivan varma, mitä tulee vastaan. Tämän kirjan kanssa koin muutamia todella mahtavia hetkiä. Varsinkin kääntäessäni sodan taidoista kertovaa osaa olin kerrassaan täpinöissäni koko ajan. Jos on kerrankin kokenut taistelun aiheuttaman aistien terävöitymisen, ajan hidastumisen, kaiken peittävän punaisen usvan, ei voi kuin olla samaa mieltä Shottin kanssa siitä, että taistelu on paljon muutakin kuin turpiin vetämistä. Sama pätee tietysti myös seksiin ja magiaan.

Postireissullani juoksin kilpaa myrskyn kanssa. Paluumatkalla taivas oli niin paksun mustan pilvikerroksen peitossa, että se tuntui auringonpimennykseltä. Mutta ehdin kotiin ennen sateen alkamista. On ihanaa kuunnella tuulen möyryämistä ja sateen kohinaa kun istuu turvallisesti sisällä. Tuulee niin rajusti, että ilmavirta vetää huoneeseeni alipaineen ja korvani poksahtelevat.

Postireissulla kävin myös kirjastossa. Siellä oli laitettu hieman asiallisempien palautettujen kirjojen hyllylle huolella vierekkäin Tiitus Hjelmin kirjat Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta sekä Mitä wicca on, Tapio Kotkavuoren Vasemman käden polku ja Keijo Ahorinnan Saatananpalvonnan monet kasvot. Ikään kuin täydennykseksi tuolle uljaalle nelikolle oli asetettu Merja Hirvisaaren Sisäinen jumalatar korttipakkoineen kaikkineen. Nauroin itseni tärviölle asetelman edessä. Sitten tulin ajatelleeksi, että sitä olisi täydentänyt aivan loistavasti LaVeyn Saatanallinen Raamattu, mutta en viitsinyt ruveta mellastamaan sen puolesta, koska olen jo monet kerrat tyrkyttänyt sitä tuloksetta kyseiselle kirjastolle.

Verovirasto ilahdutti palautusilmoituksella. On ilo saada antaa korotonta lainaa valtiolle. Toivottavasti se on osannut käyttää taiten senkin satasen. Satanen kuulostaa nykyään vain sataselta, mutta täytyy pitää mielessä että se on oikeastaan satasen enemmän kuin viisisatanen, joka oli suuri raha vielä vähän aikaa sitten. Voi olla että nuoriso ei pystyisi seuraamaan tällaista ajatuksenkulkua, mutta olen varma että oma ikäluokkani ja sitä vanhemmat tietävät tarkalleen mitä tarkoitan, ja huokaavat raskaasti päälle. Eihän siitä ole kuin hetki kun piti opetella ajattelemaan pennejä ja markkoja kun oli tottunut ajattelemaan pelkästään markkoja. Mutta nyt taidan mennä jo liian pitkälle.

Viikonloppu on alkamassa. Mitähän hauskaa keksisin? Töitä on kyllä paljon jonossa odottamassa, mutta ei saa olla niin tyhmä että vain raataa eikä koskaan etsi vaihtelua. Se tekee yksitoikkoiseksi, sekä elämän että ihmisen. Olen jo ollut havaitsevinani siitä oireita itsessäni. Tekisi mieli lähteä retkelle, mutta tuollaisen myrskyn aikana ei ehkä ole kovin viisasta lähteä metsään. Siellä saattaa tulla liian paljon tavaraa alas puista.

Kesken tämän kirjoittamista poikani ja perijäni soitti Helsingistä. Ilahduin suuresti. Minusta on kerrassaan mukavaa jutella hänen kanssaan. Lienee aivan yleinen tunne äitien keskuudessa.

Raadantaa ja eskimohuumoria

2007-09-12T23:59:00.000+03:00

Yö lähestyy puolta ja minä olen kääntänyt kuin hullu tuntikausia. Ääh, taidan liioitella. Kyllähän minä myöskin editoin erästä toista tekstiä - se vasta rankka kirja onkin! Mutta en kerro siitä vielä enempää. Se ei ole oma käännöksenikään, joten sitä oli erityisen hauska lukea ja korjailla. Tarkoitan että omasta kääntämästäänhän sitä tietää etukäteen mitä siinä sanotaan, mutta toisen käännös kertoo ehkä täysin tuntemattoman tarinan. Siinä se hauskuus. Iltapäivällä pilvet rakosivat sen verran että ehdin suorittaa jokapäiväisen tallusteluni. Kumma juttu, muuten, se että mitä enemmän istuu työpöydän ääressä, sitä raskaammaksi persaus käy siitä nostaa. Ja liikutella jonnekin kauemmaksi kuin keittokomeroon tai kylppäriin.

Kaikenlaista on tapahtunut, mutta mieleen jäävät lähinnä vain työasiat. Kumma juttu sekin. Viikonloppuna sentään tein kaikenlaista muutakin, kävin elokuvissakin. Katsoin uusimman Harry Potterin. Surkea pätkä, totisesti. Ellen olisi lukenut kirjaa, en olisi saanut selvää mitä koko hommassa tapahtui. Näyttelijät ovat kasvaneet liian suuriksi rooleihinsa, eikä heitä ole koskaan voinut kehua mitenkään erityisen hyviksi näyttelijöiksi. Mitenkähän käy seuraavan osan? Lohdullista ajatella, että paljon tätä Feeniksin kiltaa huonommin ei seuraava leffaa voi tehdä.

Kirjastossa oli lauantaina poistomyynti, ja onnistuin löytämään Peter Freuchenin nuoruuteni Grönlannissa -kirjan 50 sentillä. Mahtava löytö! Ehkä ei kenellekään muulle, mutta minä olen aina rakastanut Freuchenien kirjoja, sekä isä-Peterin että tytär Pipalukin. Eskimokirjoista puhuttaessa on ihan pakko mainita Jörn Rielin sarja Kertomuksia esi-isieni talosta, jonka osat ovat Hupaisa juttu koristaa kasvot, Meidän Herramme ketunloukku ja Ensitapauksen juhla. Jos haluaa kieriä hervottomasta naurusta, kannattaa etsiä ne käsiinsä. Ja jos on Grönlantifani, joutuu lähes sietämättömän autuuden tilaan niitä lukiessaan. Sikäli kun pystyy naurultaan. Itselläni ei ole niitä juuri nyt, koska jouduin jättämään ne jälkeeni viime muutossa, mutta varmasti törmään niihin taas joku päivä. Poistomyynnin rippeitä oli kaiveltavissa vielä tiistaina, ja löysinkin muutaman kiinnostavan kirjan vielä jälkilypsyssäkin, ei kuitenkaan mitään sellaista jota en voisi heittää Moolokin kitaan saatuani ne luetuiksi.

Elokuvataiteesta tuli mieleeni, että katsoin jossakin välissä leffan Immortal joka perustui kahteen Enki Bilalin sarjakuvaan, Jumalaton näytelmä ja Unien vankila. Pidin kovasti leffan tunnelmasta. Se oli tavoittanut suht hyvin Bilalin sarjakuvien fiiliksen. Ainakin se oli virkistävästi erilainen kuin monet kaltaisensa.

Vieraskoreutta

2007-09-04T20:11:00.000+03:00

Tämä päivä on ollut omalla tavallaan aika rankka. Olen istunut aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen näppiksen ääressä ja kääntänyt kuin - hmm, mihin sitä vertaisin? En tiedä. Herkeämättä kumminkin. Hyvä että ehdin keittää teetä jossain välissä. Minulla on sekä kiire että into saada Immortality-kirjan teksti ainakin raakiksen tasolle mahdollisimman pian. Menetin keväällä ja alkukesästä kovin paljon aikaa joutuessani tekemään keikkahommia. Toisaalta, mihinpä tässä on kiire? No tietenkin kääntämään seuraavaa kirjaa. Ja muita projekteja on ihan kivasti niin että ei pääse joutilaisuus yllättämään.

Eilen sentään pidin taukoa ja kuljetin itävaltalaista vierasta ympäri Turkua. Kävimme Apteekkimuseossa ja Aboa Vetus et Ars Novassa, jossa harmi kyllä oli avoinna vain se vetuspuoli. Siinäkin oli kyllä nähtävää kerraksi ihan riittämiin. Niissä holvikellareissa tulee mielettömiä fiiliksiä kun vain sulkee silmänsä ja antaa aistiensa viedä. Lounastimme sitten Teinissä, joka oli autio kuin luomisen aamu, mutta ruoka oli mahtavan hyvää ja kohtuuhintaistakin. Sitten vieraani tahtoi nähdä Tuomiokirkon, vaikka hieman ihmettelin moista halua; wienitär lienee nähnyt tuomio- sun muita kirkkoja ihan riittämiin kotikaupungissaankin. Mutta koska hän tahtoi, sinne me menimme. Sytytimme jopa kynttilät arvatkaa kenelle ja nauroimme väärällämme ilmoitusta, että kynttilärahat menevät ulkomaan pakanoille. Kaiken aikaa tietenkin keskustelimme niin vikkelin kielin kuin kaksi naista suinkin pystyy. Saatuamme kirkkotaiteesta kylliksemme ajelehdimme Kouluun, jossa meillä oli treffit kirjailija Kotkavuoren kanssa. Ikävä kyllä vetoni katkesi turhan aikaisin ja minun oli haalauduttava pohjuspuilleni ja jätettävä nuoret jatkamaan kaupungin yöelämään tutustumista omin nokkinensa.

Tänä aamuna herätessäni olin virkeämpi kuin aikoihin. Sekä reipas liikunta ympäri kaupunkia että mielenkiintoisista asioista keskusteleminen älykkään ja kaikin puolin mukavan nuoren ihmisen kanssa oli valtavan piristävää. Sitä tulee ajatelleeksi, mitä kaikkea voisi tehdä jos olisi vielä yhtä nuori. Vieraani on tietokonealan huippuihmisiä, ja hänen työnsä on hyvin mielenkiintoista. Älyn käyttöä, matkustelua ympäri maailmaa, hyvä palkka kaiken lisäksi. Ah, ollapa sellainen! Mutta minun nuoruudessani ei vielä ollut tietokoneita, ja sitäpaitsi olin tyhmä kuin saapas. Olen edelleenkin.

Lopetellessani töitäni tälle päivälle mietin, miksi olen merkillisen kärttyinen. Ehkä se johtuu melusta? Alhaalla pihakuilussa on tekeillä jonkinlainen maisemointityö; maata kaivelevat ja multaa levittelevät koneet ovat jyryyttäneet koko päivän, ja niiden lisäksi vielä helvetinmoinen ruoholeikkuukonekin. Sitä reppanaa onkin kuritettu tänä kesänä niin maan perusteellisesti. Ruohoa siis. Varmaankin ruohonleikkuu on niin hauskaa nykyaikaisilla päällä istuttavilla vehkeillä, että huoltomiehet ajelevat oikein lystikseen. Ajelisin itsekin jos pääsisin lähellekään kyseistä kapinetta. Äänet nousevat ylöspäin, ja koska parvekkeen ovea on vähän pakko pitää auki helteen takia, taustamelu on melkoinen. Minulla olisi kyllä korvatulppia kirjoituspöydän laatikossa, iso pussillinen Hong Kongista ostettuja, mutta kun en minä ikinä muista kaivaa niitä esille. Ehkä huomenna muistan.

Saatanan mustat nahkasiivet eivät ole lepatelleet vieläkään kirjapainosta. Sieltä kerrottiin kirjojen lähteneen viime viikolla, ja he tutkivat minne ne ovat joutuneet. Saa nähdä. Kirjasta on odottamassa tilauksia, ja eilen Kirjavälityksestä soitettiinkin minulle juuri kun olin Teinissä vieraani kanssa, ja kyseltiin heidän tilauksensa perään. (Toinen asiakas, kotisivupuolelta, soitti kun olimme Tuomiokirkossa. Tulipa siis hoideltua asiakassuhteita vaikka laukkasinkin pitkin maita vierasta viihdyttämässä.) Onhan se kivaa että kirjaa kaivataan, se on hyvinkin kaipaamisen arvoinen. Ehkä lähetys löytää tiensä luokseni huomenna. Kiitolinjakuskit ovat aikamoisia persoonallisuuksia; aina on jännää, millainen kombinaatio aivoja ja lihaksia näyttäytyy seuraavan kerran. Jotain sentään tuli tänäänkin: CaféPressistä tilaamani Tapio Kotkavuoren Humpty Dumpty's Death -piirroksesta tehdyt postikortit. Aivan ihania! Piirros on Saatanan mustissa nahkasiivissäkin.

Nyt aion ottaa illaksi oikein kunnolla. Piipahdin kävelylenkilläni kirjastossa, ja löysin iltalukemiseksi Lauluntekijän tarinan, joka paljastaa kaiken Mikko Kuustosesta. Toivoakseni. Toissailtana luin Matti Raninin muistelmakirjan Käsi otsalla! Rakastan muistelmia.

Syysmuotia

2007-09-01T22:01:00.000+03:00

Epävakaisen sään vuoksi sijoitin tämänpäiväisen liikuntatoimeni tapahtuvaksi katon alla. Ajoin Raision Myllyyn varta vasten katsomaan muotinäytöstä. Kokonaisvaikutelmani mukaan syysmuoti näyttää hiukan ryysyiseltä tänä vuonna. Helmat tursuavat ja räikeänvärisiä liinoja liepottaa siellä täällä. Erilaiset harmaan sävyt julistettiin muodikkaiksi. Alan siis olla muodin huipulla minäkin, kaikki teepaitani kun ovat haalistuneet harmaan eri sävyisiksi. Catwalkilla asteli melko inhimillisen näköisiä malleja. Oli jenkkakahvaa, notkoselkää, pömppömassua; ihan tavallisia terveen näköisiä ihmisiä. Oli toki muutama surkean laihakin. Spiikkerinä toimi kolkolla tavalla kaunis Karita Tuomola. Lopuksi hän julisti lavalla nähdyn myös tämän vuoden hallitsevan miss Suomen sekä mennävuotisen perintöprinsessan. Yksikään lavalla näkemistäni nuorista naisista ei ollut mitenkään erityisen kaunis. Liekö missitarjonta taantumaan päin kauneuden suhteen, vai mahdanko vain itse olla niin kalkkeutunut etten sen päälle ymmärrä? Ehkä kurjimman näköiset laiheliinit olivat niitä missejä? Lapsimallit olivat kerrassaan suloisia ja tomeria. Kyllä muodin näkeminen piristää vaikka siitä ei mitään ymmärtäisikään. Muotikatsauksesta selvittyäni hypistelin vielä sitä sun tätä tavaraa, mutta ostettavaksi asti en löytänyt yhtään mitään. Tuli siis halvaksi se kauppareissu. Matkan varrella näin kaksi kolaria, yhden mennessä ja yhden palatessa. Toisen tienoilla oli niin monta ambulanssia, että näytti oikein pahalta.

Muuten vietin tämän päivän kirja nenän alla. Luettavaa riittää. No, ehdin kyllä pelata tovin Diablo kakkostakin. Se on hyvin rentouttava peli. Ei tarvitse ajatella mitään. Tappaa vain.

Ai niin, kulttuuria harrastin eilen illalla sen verran, että katsoin dvd:ltä leffan Hellyyden ehdoilla. Linkin takaa löytyy aika osuva arvostelu. Loistavaa näyttelijäntyötä. Olen myös lukenut Shirley MacLainen Onnentähteni-kirjasta mielenkiintoisia paljastuksia elokuvan filmauksen ajoilta. Olen lukenut myös Larry Mcmurtyn kirjan, johon leffa perustuu, ja se oli hyvä kirja. Parempi kuin leffa, mutta niinhän usein käy. Nautin kyllä leffastakin. Loistavia näyttelijöitä, eikä tarina imelly vaikka jossain kohdin käykin hieman tunteiden päälle.

Mutta nyt kirjakasan kimppuun. Lukeminen on paras tapa viettää lauantai-iltaa.

Kyläpiipahdus ja kirjamarinaa

2007-08-31T21:38:00.000+03:00

Piipahdin kesken työpäivän kaffella sisareni luona. Päivitimme koko laajan suvun uutiset ajan tasalle. Joku asiaa ymmärtämätön voisi sanoa sitä juoruiluksi. Sekä hyvin huolestuttavia että hyvin iloisia uutisia olikin jaettavinamme, mutta enimmäkseen aivan tavallisia, arkisia tapahtumia. Yksittäisen ihmisen elämä saattaa tuntua vaikka kuinka tapahtumaköyhältä, mutta kun kerää yhteen koko suvun tapahtumat, elämä alkaa tuntua aikamoiselta menolta.

Palasin näppikseni ääreen suuresti virkistyneenä. Käännöstyöni tosin ei edistynyt kovinkaan montaa sivua, sillä taas alkoi jyristä ja kone oli suljettava ja töpselit nypittävä irti. Pakollisen tauon aikana käytin tilaisuutta hyväkseni ja otin kauneusunet. Vaivuin taas selkounitilaan. Päiväunet ovat otollista aikaa niille. Kävin tapaamassa veljeäni, ja samalla tapasin myös äitivainajani. Mitkään reaalimaailman rajoituksethan eivät päde selkounitilassa. Hiukan harmitti. Ei muuten, mutta kun minun piti mennä tapaamaan aivan toista veljeä kuin sitä jonka tapasin. Suuntimissani lienee hiukan epätarkkuutta. Selkounitila ei ole nukkumista, josta herättyään tuntisi olevansa levännyt. Ukkonen sentään oli poistunut kun kampeuduin ylös sängystä oksennusta niellen ja kaikin puolin huonosti voiden. Pirullista mutta ohimenevää. Kaipa se on jonkinlaista merisairautta. Selkounessa kun ei ole mitään liikunnallisia rajoituksia, joten innostun aina lentelemään ja sukeltelemaan ilmassa kuin mikäkin hullu haarapääsky.

Lukaisin eilen illalla Stefan Einhornin kirjan Aidosti kiltti. Mieleeni hiipi kateuden musta kyy. Että joku keksiikin aina vaan uuden itsestäänselvyyden josta kirjoittaa kirjan jota sitten menee kaupaksi ympäri maailman miljoonia kappaleita; lukijat ovat onnessaan ja kirjailija rikastuu. Aidosti kiltti on juuri sellainen kirja. Olkaa ihmiset ihmisiksi! se sanoo. Ja antaa esimerkkejä puolelta ja toiselta. Kirjailijalla itsellään on kirjassa olevassa kuvassa jotenkin sellainen silmien ilme, että hänen voisi luulla olevan kaikkea muuta kuin kiltti ihminen. Hän kertookin olleensa väkivaltainen nuorena. Nykyään hän on varmasti niin kiltti kuin kukaan voi tässä matoisessa maailmassa olla. Mieleeni tulee tässä etsimättä toinen saman kategorian kirja, amerikkalainen (he jos ketkä ovat hyödyntäneet tämän itsestäänselvyyksillä rahoiksi lyömisen) Aladdin-tekijä, kirjoittajat Jack Canfield ja Mark Hansen. Se on oikea rahasampo kirjoittajilleen. Ja mitäkö se opettaa? Se opettaa, että jos haluat saada jotakin, pyydä. Jos saat pyytämäsi, hyvä. Jos et, et menetä mitään, sillä sinullahan ei ollut ennestäänkään sitä mitä pyysit ja silti pärjäsit. Yksinkertaista, rakas Watson, vai mitä?

En sano etteikö Aidosti kiltti ole lukemisen arvoinen. Mutta ne jotka sitä tarvitsisivat tuskin sitä lukevat. Ne jotka sen lukevat ovat todennäköisesti ennestäänkin kilttejä. Vaan haitanneko tuo.

Muuten ei kuulu hirveämpiä.

Pikareissu Naantaliin

2007-08-28T22:18:00.000+03:00

Kävin poikani ja perijäni kanssa Naantalissa. Satuimme olemaan liikkeellä sopivasti sadekuurojen välissä. Emme siis kastuneet. Mainitsemisen arvoinen seikka näinä satunnaisten äkillisten sadekuurojen aikoina. Kaupunki oli ihanan tyhjä. Ainoastaan yksi kartan kanssa haahuileva japanilainen turisti sattui näkötornille samaan aikaan kuin me. Kävimme lounaalla Merisalissa. Paikka on viehättävä, ja ruoka hyvää. Ainoa hieman kiusallinen juttu oli kärpästen runsaus. Jokin hienovarainen keino saattaisi olla olemassa niiden houkuttelemiseksi muualle. Tai sitten ei. En antanut sen pilata tunnelmaa. Minulle on suurta juhlaa saada istua kaikessa rauhassa lapseni kanssa saman pöydän ääressä. Juttelimme kaikenlaisista tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Paluumatkalla tipautin hänet rautatieasemalle. Kun tapaamiset pysyvät lyhyinä, ne ovat intensiivisiä, eikä ole pelkoa toistensa hermoille käymisestä. Tällaiset ajatukset ovat tietysti vain äidin lohduttautumisyrityksiä ikävän suitsimiseksi. Elämä jatkuu.

Totesin aamulla unohtaneeni maksaa autoveron. Maksan sen monessa erässä, ja tulen siten maksaneeksi enemmän kuin joku sellainen, jolla on varaa maksaa koko mälli yhdellä kertaa. Onhan se oikeinkin; varmasti minun vanha Clioni saastuttaa enemmän kuin varakkaampien uudet autot. Tosin liikun sillä vähemmän. Mutta kuitenkin.

Otin tuossa juuri kevyet iltäpäivänokkaunet, ja olen nyt aloittelemassa yötöitä. Hieman on tokkurainen olo; tuli varmaan syötyä liikaa herkullista bassia Meriravintolassa. Mutta kalahan tekee hyvää aivotoiminnalle, joten ehkä tästä virkistyn. Öisin on hyvä tehdä töitä.

On täysikuun aika. Muistakaa suudella kättänne sen edessä saadaksenne elämäänne runsautta.

Ukkosmaanantaita

2007-08-27T18:16:00.000+03:00

Ilmoja piisaa, ainakin ukonilmoja. Tämä työviikko alkoi niiden vuoksi nihkeästi; jouduin nyppimään töpselit irti monta kertaa tänään. Sellaista se on edistyneen tekniikan kanssa. Onneksi saatoin ukkosen raivotessa tehdä jotakin muuta hommaa, sellaista, joka ei vaadi lyijykynää edistyneempää tekniikkaa. Toisaalta lyijykynäkin on melko edistynyt kapine, ja kaikin puolin hyvä keksintö. Löysin kirjastosta sarjakuvien piirtämistä opettavan hauskan kirjan. Sen oppien mukaisesti olen piirustellut kuin raivopää lyijykynä sauhuten kaikenlaisia hassuja otuksia. Jostain syystä kaikesta piirtämästäni tulee hassua. En osaa piirtää. Siis OIKEASTI en osaa piirtää. En vain anna sen haitata. Mitä siitä tulisi jos tekisi vain ja ainostaan sellaista mitä osaa? Vähiin jäisi tekemiset, heh. Piirtäminen on nautinnollista ja sillä pääsee suht helposti flow-tilaan. Tekeminen on siinä tärkeintä, ei tulos.

Poikani tuli Hesasta, ja olin häntä vastassa junalla. Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa. Suunnittelemme tapaamista huomiseksi. Usein kyllä käy niin että äitimuori on viimeisenä jonossa silloin kun nuori mies sovittelee aikatauluaan. Mutta niin pitää ollakin. Katsoisin epäonnistuneeni kasvattajana jos lapseni takertuisi minuun vielä aikuisenakin. Ei meidän tarvitse vakuutella joka hetki rakastavamme toisiamme. Se on itsestään selvää.

Eilen, sunnuntaina, tapasin mielenkiintoisen uuden tuttavuuden. Oli hauskaa jutella kaiken maailman asioista. Hmm, luultavasti säikäytin hänet pois tolaltaan omituisuudellani. No, parhaat ystäväni ovat yhtä kummallisia kuin minäkin. Lika barn leka best.

Metsälenkkeilyä

2007-08-25T22:11:00.000+03:00

Loistava lauantai - nukuin pitkään aamulla ja uskaltauduin sitten kunnon metsätallustelulle. Uskallusta vaatii sää, ei muu. Tänään oli oikein sopiva tuulinen ja paksusti pilvinen ilma. Ei pelkoa tappajahelteestä. Lähdin yhden maissa päivällä ja kotona olin vasta viiden jälkeen. Mikään ei ole ihanampaa kuin kuljeskelu metsässä ja kallioilla raikkaassa ilmassa ilman mitään aikatauluja. En ottanut edes eväsreppua, työnsin vain taskuuni puolen litran vesipullon. Se riitti juuri sopivasti. Mustikat alkavat jo olla ylikypsiä, mutta puolukat eivät vielä ihan kypsiä. Kypsiäkin toki löytyi niin paljon että söin niitä maaruni täyteen. Vain yksi mutta erityisen äänekäs retkeilijäporukka tuli vastaan. Aika iso joukko olikin, mikä lienee seurue, nuoria aikuisia kumminkin, ja sekä nais- että miespuoliset kailottivat yhtä kirkkailla ja kovilla äänillä. Puoli pitäjää raikui. Vaan haitanneko tuo ketään, ei minuakaan. Kunhan vain mainitsin. Ihmettelen itsekin, miten hyvin pystyin kulkemaan krempoistani huolimatta. Vasta kotona istuttuani työpöydän ääressä pari tuntia ja siitä noustuani totesin ällistyneenä vasemman lonkkani pettävän. Mutta varovasti houkuteltuani sain senkin pelaamaan ihmisiksi. Verryttely on erityisen tärkeään lenkin jälkeen, mutta sitä ei aina muista.

Valkyrianismia

2007-08-22T22:27:00.000+03:00

Työputkessa sitkeästi taas. Kuolemattomuuskirja kääntyy ihan kivaa vauhtia. Perehdyn siinä samalla suurella mielenkiinnolla muinaisten germaanien ajatusmaailmaan. Enpä ole tiennytkään, että Freyan kultti on ollut niin vahva kuin ilmeisesti on ollut. Että hänellä on oma kuolleitten sankareitten paratiisikin, Folkvagnr, joka on samanlainen kuin Odinin Valhalla. Kääntäjänä sitä oppii kaikenlaista uutta ja ylösrakentavaa. Tunnen selvästi arkkityyppistä vetoa Freyan kulttiin. Ehkä rentouttava demonien listiminen Diablo II:ssa on merkki siitä? Siis siitä, että olisin omiaan valkyyriaksi, joka aikanaan osallistuu ihmiskunnan pelastamiseen Ragnarökin tiimellyksessä. Vaikuttaa siltä, että käännettyäni kirjan en ole enää sama kuin aloittaessani sen kääntämistä. Niinhän kyllä käy jokaisen vähänkin syvällisemmän kirjan kanssa.

Olen hirveän tyytyväinen että työt sujuvat niin juohevasti, eikä ole tarvinnut lähteä keikkahommiin. Ja edessäpäinkin näkyy kaikenlaista innostavaa uutta tekemistä. Ainoa pieni ikävä puoli on se, että jaksamiseni raja tulee aika pian vastaan. Aikaa ei jää muulle kuin työlle, siitä lepäämiselle ja siihen palaamiselle. On upeaa kun tosiaan voi levätä silloin kun väsyttää. Aina en ole voinut sitä tehdä.

Merkillisen painostava ilma tänään. Postireissulla tuntui siltä kuin olisi pitänyt vetää itseään käsillään eteenpäin siinä kosteassa tuhnussa, joka oli olevinaan ilmaa. Ikään kuin uida. Tänä kesänä on ilmoja piisannut, joka lähtöön. Oikeinhan se onkin.

Tämä on sellaista höpinää mitä naputtelee kun ei oikeastaan ole mitään sellaista sanottavaa, jonka voisi sanoa julkiblogissa.

Madonkuoletusta ja verenroisketta

2007-08-20T04:09:00.000+03:00

Kello on jo yli neljän maanantain puolella; aamu kohta koittaa, ja minä lopettelen käännösurakkaa. Viikonloppu meni rattoisasti, pidimme hillittömät bileet kirjailija Kotkavuoren kanssa. Kaikkia saavutuksiamme piti juhlia, neuvotella monista tulevista projekteista ja tietysti parantaa noin yleensä maailman tilaa ja järjestystä. Myös mato tuli kuoletettua samalla. Perisuomalaiseen perinteiseen tapaan.

Olen siis biletyksestä virkistyneenä tehnyt töitä koko yön. Kuolemattomuuskirja edistyy hyvää vauhtia. Ehdin kuitenkin työnteon lomassa katsoa kotimaisen kauhufilmin Succubus. Se on Blood Ceremonyn tekemä harrastelijaleffa, jossa ei ollut mitään harrastelijamaista. Tilasin sen netin kautta hiljakkoin. Se ei kauhistuttanut eikä pelottanut ainakaan minua millään lailla, mutta muuten se oli oikein viihdyttävä. Siinä oli kohtia, jotka saivat minut repeämään naurusta, mutta eri syytä kuin tekijät ehkä olivat tarkoittaneet. Ei ole ollenkaan mahdotonta, ettenkö jonakin päiväni tekisi yhteistyötä heidän kanssa. Heissä on, hmm, potentiaalia...

Petraantumista

2007-08-15T15:19:00.000+03:00

Ahkera raatona makailu on tuottanut kaunista tulosta. Tunnen itseni jo melkoisen pirteäksi. Työt ovat sujuneet tänään melkein kuin tuosta vain. DAIS- eli Kuolemattomuuskirja kääntyy taas hyvää vauhtia. Parasta onkin, sillä kuulin eilen uutisen, joka on järisyttävän mahtava, ja tuottaa runsaasti käännöshommia tulevaisuudessa! En vielä kerro tarkemmin, vasta sitten kun neuvottelut on saatu hyvälle mallille. Maailmankaikkeus ei petä koskaan, kunhan vain muistaa astella luottavaisena Pimeitä Polkuja. DAIS täytyy saada ulos jouluksi, ja kyllä aikataulu näyttääkin pitävän. Kirja on erittäin mielenkiintoinen, joten sen kääntäminenkin sujuu.

Tuli tässä mieleeni hilpeä muisto taannoiselta lomareissultani. Ystäväni lähetti minulle ottamiaan kuvia, mutta tunnusti niiden joukossa olleen yhden sellaisen jossa näytin niin kauhealta ettei hän voinut lähettää sitä minulle. Voin toki olla onnellinen että vain yksi... Mutta miltä näyttää ihminen kuvassa silloin kun hän näyttää niin kauhealta että kuvaa ei voi näyttää hänelle itselleen? Tämä ajatus ei anna minulle rauhaa. Tosin voin kuvitella, oikein hyvinkin, miltä näytin. No, kestän kyllä tämänkin. Säällisten kuvien joukossa oli sellainen, jossa minua näyttää ympäröivän vaalea aura. Nykykamerat panevat omiaan; tuskin ne sentään auraa vangitsevat. Toisaalta tuottavathan digikamerat kuviin pikku pallosia, joita jotkut sanovat shaktipalloiksi varmoina siitä, että ne ovat jostain rinnakkaisesta ulottuvuudesta tänne luikahtaneita elämänmuotoa. Oikein tarkasti tirkisteltyinä niissä voikin nähdä silmiä ja kasvoja, enimmäkseen häijyjä, kumma kyllä. No, pilviäkin katselemalla voi nähdä kaikenlaista.

Olen siis paranemaan päin. Ehkä jaksan tänään lähteä uloskin ihan vapaaehtoisesti. Saa nähdä. Riippuu räkätilanteesta. Alkaa olla jo aika tanakkaa.

Piti vielä kertoa, että olen aivan ihastunut tähän blogiin! Siinä on energiaa. Tunteita ilman makeilua. Surkistelukin saa aivan uusia ulottuvuuksia. Voisivat toiset maailmantuskissaan kieriskelevät bloggarit ottaa oppia. Kuka tahansa maailmantuskassaan kieriskelevä voisi ottaa oppia. Luomisen kautta voi purkaa pois paineita. Samalla tulee ehkä purkaneeksi toistenkin paineita. Ja jokainen, joka ei tykkää kiroilevasta siilistä, on auttamattomasti ja lopullisesti pystyyn kuollut.

Räkimistä

2007-08-14T13:06:00.001+03:00

Flunssani ei ole enää mikään poikanen. Ruma ja iso ja äänekäs ja räkänä valuva se jo on. Kuulin taudin jo sairastaneelta tuttavalta, että tämä laji on sitkeä ja kestää pari viikkoa. Niinhän ne aina. Olen pystynyt tekemään töitä kovin niukasti, mutta sentään jonkin verran. En pysty äänittämään, mutta kylläkin editoimaan ennestään äänitettyjä juttuja. Hiki valuu, sekä helteen että heikotuksen aiheuttama. Mutta ei hätää, tämä on vain flunssa.

Tautivuoteella

2007-08-12T20:07:00.000+03:00

Räytynyt olo. Flunssanpoikanen sen teettää. Onneksi päivä on eilistä vilpoisempi, joten en aivan sula pikku kotiini. Heräsin aamulla yhdeksän maissa, enkä ollut lainkaan varma, oliko aamu- vai iltayhdeksän. Koetin tihrustaa unen turvottamilla silmillä kännykän kellolukemia, ja ilahduin kun sain vihdoin selville, että oli vielä aamu. Ehdinkin tehdä useamman tunnin töitä, äänikirjan editoimista, ennen kuin uupumus kellisti takaisin tautivuoteelle. Enin osa tätä ihanaa kesäsunnuntaita on siis mennyt nukkuessa. On valtavan ihanaa kun saa sairastaa kaikessa rauhassa, tarvitsematta nousta joka välissä passaamaan jotakin toista. Minulla on aika kyyninen näkemys parisuhteista siinä(kin) suhteessa. Vasta kuuden maissa tekstiviesti ystävältä nostatti minut pystyasentoon. Nyt voin taas asettua töilleni. Äänikirjasta on editoimatta vielä jonkin verran. Ja sitten pitää taittaa lehteä. Kaikki tuollainen näpertäminen on valtavan kivaa. Tietokoneeni vaan taas säikäytti. Yks kaks kuului pieni napsahdus koneesta ja näyttö pimeni. Liekö näytönohjain menossa? Inhottavaa. Sama ilmiö on tapahtunut nyt muutaman kerran, joten jotain vakavampaa se ennustaa. Huoh. Taas.

Hautausmaahaahuilua tappajahelteessä

2007-08-11T22:43:00.000+03:00

Herhiläisuneni tiesi romuskaa. Aargh! Flunssa tällaisella helteellä! Kaikkea sitä... Onneksi kuitenkin tauti paljasti totisen luontonsa vasta illansuussa. Sitä ennen ehdin viettää kolmisen tuntia Turun vanhalla hautausmaalla, joka on erinomainen paikka kuljeskella silloin kun sää on liian tappava metsään menemiselle. Kilometrikaupalla sileitä asfalttiteitä, vilpoista varjoa ja – mikä parasta – tuskin ainuttakaan ihmistä. Käveleskelin hitaasti, annoin ajatusteni laukata ja pysähtelin varjoisille penkeille huilaamaan ja nauttimaan kaiken kauneudesta ja rauhasta. Tällä kertaa osuin Muistolehtoon, jossa en ole aikaisemmin käynyt. Hyvin kaunis maljamainen paikka, jonka rinteet olivat pikku kivimuureilla pengerrettyjä samettisia nurmikoita ja keskellä pulputti hiljaksiin suihkulähde. Kaikkialla pensaita ja kukkivia köynnöksiä. Suihkulähteen reunalla oli paikka kukkamaljakoille, ja kiveykselle oli tuotu ruukkukukkiakin. Paljon ruusuja maljakoissa, pari oli tipautettu suihkulähteeseenkin. Lähteen reunalla seisoi etäisesti päänsä alas taivuttanutta ihmishahmoa muistuttava melko ruma pronssipatsas. Se ei pilannut kokonaisuutta, vaikka ei herättänytkään minussa esteettisiä fiboja. Asiaankuuluvasti mietiskelin tuntemiani vainajia. Mietin myös sitä, että olen itse seuraavana jonossa, sillä vanhempani ovat jo saaneet Matkanpään hiekat nenälleen. Pohjoisen matkallani kävinkin heidän haudallaan. Kepeät hiekat vaan heille! Perässä tullaan! Jossain vaiheessa kävelylenkkiäni mieleeni tuli ajatus, kuinka hauskaa olisi kirjoittaa essee Saatanan tulemisesta Raamattuun ja ns. Kirjan uskontoihin. Istahdin sopivasti kohdalle osuneelle penkille erityisen mahtipontisen hautapatsasasetelman viereen jäsentelemään ideaa. Pian minua lähestyi hermostuneen oloinen, hyvin laiha, noin nelikymppinen mieshenkilö. Hän tervehti kohteliaasti ja kysyi, saisiko hän antaa minulle tämän, koska hän oli jo neljä vuotta ollut Jeesuksen turvissa. Tämä osoittautui Jeesus-mainokseksi, sellaiseksi kolmiosaiseksi taitetuksi pikku flyeriksi, oikein väreillä painetuksi. Ilahduin suuresti. Mikä sattuma! Nythän voisin oikein asiantuntijan kanssa keskustella esseeni aihepiiristä! Tietenkään en säikäyttänyt häntä heti Saatanalla, vaan aloitin mitä kohteliaimmin keskustelun yleisestä helletilanteesta, hautausmaan viihtyisyydestä ja suruvaipoista, jollainen sattui lepattelemaan siinä lähistöllä. Suruvaippa on syksyn merkki, ja nyt niitä onkin alkanut jo näkyä runsaasti. Mutta keskustelukumppanini näytti hermostuvan vain enemmän, säpsähteli ja pälyili oudosti, ja lähti sitten lähes juoksujalkaa tiehensä puristaen käsissään lappusiaan. Merkillinen paikka jaella sellaisia mainoksia. Hän kyllä kertoi tulleensa jostain Keski-Suomesta miesporukan kanssa, mutta toisten tehdessä jotain muuta kaupungilla hän oli tullut mieluummin hautausmaalle. Lähtiessään hän toivotti siunausta, mistä tietysti kiittelin ja toivotin hänelle samaa omasta takaa, ’joskin minun siunaukseni takana oleva taho saattaisi hämmästyttää ja ehkä pelottaa sinua’, minä kuitenkin huomautin hymyillen niin kauniisti kuin tällä naamalla suinkin voi. Enpä ole nähnyt niin nopeaa katoamista pitkiin aikoihin. Mitähän hän mahtoi pelätä? Ainakaan neljä vuotta turvaa Jeesuksessa ei näyttänyt tehneen hänelle kauhean hyvää. Toisaalta, mistäpä minä tiedän. Ehkä hänellä vain oli kuuma. Hän kyllä valittikin, että matka oli epäonnistunut, sillä kotona Keski-Suomessa hän olisi voinut vähentää vaatteita ja ruskettua. Hautausmaalla ei tosiaankaan ole sopivaa vähentää vaatteita ja asettua ottamaan aurinkoa. Poislähtiessäni oikaisin katolilaisten hautausmaan läpi, ja jäin ihmettelemään, mitä mahtaa tarkoittaa Robert de Caluwén laatassa oleva maininta ’itärituksen pappi’. Googlauksen perusteella tiedän nyt, että se tarkoittaa bysanttilaista riitusta, jollaisen kappeli kyseinen herra perusti aikoinaan Helsinkiin. Mitä se sitten taas tarkoittaa, sitä en tarkemmin tiedä, mutta epäilemättä taas jotain tiettyä tapaa erotella vuohet lampaista. de Caluwén muistan kyllä eläessään esiintyneen tämän tästä eri medioissa, erityisesti ekumenian puolestapuhujana.

Niin, ja kotiin palattuani aloin tuntea flunssan nostavan rumaa päätään. Yskä minulla on ollut jo monta päivää, varmaankin esiasteena tälle kivalle kesälenssulle. Ei tässä mitään, viikonloppuna on aikaa sairastaa. Onneksi ripsautti tuossa hiukan vettäkin; toivottavasti se tietää tappajahelteen vetäytymistä sinne minne se kuuluukin, eli päiväntasaajan tienoille. Mistä tulikin mieleen, että katsoin eilen vanhan Hatari-leffan. Se on huolettoman hauska, varsinkin jos ei välitä sen valkoinen-on-herra-asenteesta. Tämän illan huvinani minulla oli Kielitieteen perusteet -kirja. Löysin sen melkein löytönä kirjahyllystäni ja lukaisin. Pääni surisee yhä. Lingvistiikka kiinnostaa minua (mikäpä ei kiinnostaisi minua?) mutta kielitiede vaikuttaa pilkun, hmm, kopuloimiselta, enkä ole koskaan selvinnyt kunnialla edes lauseenjäsennyksestä. Lienee viisainta haudata lingvistiset haaveet ja tyytyä tekemään sitä mitä pitää ja mistä pitää.

Herhiläisiä ja hajuja

2007-08-09T14:23:00.000+03:00

Painajainen: terassin katossa on herhiläispesä, hyvin korkealla, ei vielä suuri. Saan päähäni koettaa pudottaa sen alas harjanvarrella, kumman pitkä varsi se onkin. Tökkään pesää, mutta se onkin kivikova, ja aseeni putoaa maahan vahinkoa aiheuttamatta. Mutta: kymmenkunta valtavan suurta herhiläistä singahtaa ulos pesästä ja alkaa lentää etsintälentoaan, yhä laajenevia ympyröitä. Kohta niiden lentoympyrä on niin suuri, että ne löytävät minut. Paniikki valtaa minut. Ehtisinkö syöksyä sisälle ja vetäistä terassin oven kiinni? Tiedän että en ehtisi saada ovea kiinni; herhiläiset ovat hyökätessään salamannopeita. Voin vain toivoa että ne eivät etsi niin kaukaa että löytävät minut. Niiden etsintäympyrä laajenee, enää pari kierrosta ja ne huomaavat minut. Kauhuni on sanoinkuvaamatonta. Onneksi alhaalla pihalla jyrähtää käyntiin jokin moottorisahalta kuulostava kone, ja minä herään yltäpäältä hiessä, sydän takoen.

Taas tappajahellepäivä. Ja herhiläiset unessa tietävät jotain pientä harmia. Ehkä tämä helle on se harmi? Aamu lähti käyntiin tuskaisasti. Raahauduin sängystä suoraan näppiksen ääreen, välittämättä aamiaisesta tai suihkusta tai yhtään mistään. Vedin vain päälleni niukimman hihattomimman toppini ja myttäsin sen helmat rintojeni alle imemään hikeä. Kotona työskentelevä sinkkuihminen voi puurtaa juuri sellaisessa varustuksessa kuin on parasta, ja vaikka pahalle haistenkin. Vanheneva naisihminen haisee huonosti nukutun yön jälkeen sanomattoman karsealle. Vieläkin siitä vanhentuessaan hän alkaa haista talille. En ole vielä siellä asti. Tosin diabetekseni lisää ominaishajuuni mätänevän mehiläispesän säväyksen, mikäli verensokerini ei ole tasapainossa.

Pidin pienen tauon vasta iltapäivän puolella ja kuuntelin Heli Laaksosen äänikirjan Jänes pussissa. Hauska. Helin runot ovat parhaimmillaan hänen itsensä lukemina. Itsellänikin on työn alla äänikirjaeditointia. Se on mukavaa vaihtelua kääntämiselle. Yhdestä työstä voi levätä tekemällä toista.

Kotosalla taas

2007-08-08T13:01:00.000+03:00

Reissu virkisti suuresti, sain paljon uusia ideoita ja ajateltavaa (merkillistä miten paljon päähän mahtuu sitä lajia) ja pari valaistumiskokemusta (niitä nyt räpsähtelee tämä tästä). Suomi on ihana maa koko pituudeltaan, ja kesällä sitä on hyvä koluta. Tarkenee ainakin hyvin. Ainakin täällä eteläkantilla. Onneksi voin tehdä töitä oman näppiksen äärellä, hyvin vähissä vaatteissa. Ulos mennessäkään ei tarvitse tuuvata niin hirveästi päälleen, eihän täällä ole edes sääskiä vaivana niin kuin pohjoisessa. Että voi olla paratiisillinen olo.

Toimitusjohtajan kanssa työlounaalla

2007-07-28T12:27:00.000+03:00

Kommenttiboksissa ystäväni Sammakko pyysi minua laittamaan muistinsa virkistämiseksi näkyviin tämän lomamuistorikkaan runon.

Toimitusjohtajan kanssa työlounaalla

Toimitusjohtaja jaaritteli
kvartaalikatsaustaan
kohtalaisen metsästäjänleikkeen yli.

Kesken kaiken kännykkäni piippasi.
Sinulta tuli viesti:
– Sinulla on ihana ** ja minä olen päässyt mukavasti sen makuun. –

Toimitusjohtaja katsoi minua
maireasti.
Varmaankin hän luuli
että hänen selostuksensa oli minulle mieleen

Noin muuten olen viettänyt tässä rauhallista lauantaita. Siivoillut, lataillut pesukonetta, kaikkea sellaista. Avasin jopa radion kuullakseni Nightwishin äskenjulkaistun Amaranth-sinkun. Kuulinkin, ja olen hieman kahden vaiheilla sen suhteen. Tykkään kovasti Anetten äänestä nyt kun olen perehtynyt siihen alkujärkytyksen jälkeen paremmin. Amaranth kuulosti kovin iskelmälliseltä, mutta radioni äänentoisto ei ole kummoinenkaan. Hienoimmat nyanssit jäävät sen kanssa kuulematta.

Kuolematonta proosaa

2007-07-27T09:27:00.000+03:00

Nukuin huonosti, ja aamuni oli 'pitää vain nousta ylos ja panna kahvi tippumaan' -aamuja, kuten Kyllikki Virolainen niitä niin osuvasti luonnehti. Pieksäytyessäni tuskaisella vuoteellani mietin kaikenlaista, muun muassa sellaista, että laitan heti ylös päästyäni blogiini ystävieni luettavaksi ensimmäisen luvun tulevasta kirjastani, jonka työnimi on Elvi Huotarin kaksoiselämä. Tämä on niitä kirjoja, joita kirjoitetaan kauan ja hartaasti, eikä ehkä koskaan saada valmiiksi, mutta itse prosessi on suuresti viihdyttävä. Tätä nimenomainen hengentuote on ollut työn alla kymmenisen vuotta, enkä ole päässyt tätä ensimmäistä lukua pitemmälle. Tarinanpätkä on ollut joskus kauan sitten netissäkin, jollakin esiaikojen kotisivullani. Mutta eihän se ole siitä pahentunut.

Kyseessä piti olla ei enempää eikä vähempää kuin murhamysteeri, oikein karmaiseva thrilleri, mutta nyt kun taas luin tekstin, minun lienee pakko myöntää, että viihdettä, viihdettä se näyttää sittenkin olevan eikä mitään vakavasti otettavan kulturellia kirjallisuutta.

Siispä: Olkaa hyvät ja nauttikaa, että edes jollakin olisi hauska aamu!

I luku

Elvi Huotari menee koiran kanssa lenkille. Avara pilkkihaalari, miesvainajan peruja, yltää hyvin verhoamaan tanakan, matalajalkaisen olemuksen. Alunperin syvälle päähän vedetty villapipo on perääntynyt ylöspäin ja napottaa nyt korkealla takaraivolla päästäen muutaman tupsun hailakan maantienvärisiä, kuivan näköisiä kiharoita törröttämään vapaina kiperässä pakkasilmassa.

Elvi seuraa koiraansa, takkuista, harmahtavaa olentoa, jonka karvamassasta tuskin erottaa mitään erityistä ruumiinosaa. Takapään pitkissä karvoissa heilahtelee hilpeästi muutamia kakkelberinmarjoja. Aina sitä joku suortuva jää läjän alle, miettii Elvi. Sen täytistäkö sitä pystyisikään aina näkemään mitä takapäässä tapahtuu. Ja ketä se haittaakaan? Maailmassa on pahempiakin asioita kuin koiran perskarvat. Kaiken maailman huijareita. Oikeita lusmuja. Sitäpaitsi Kreivi on hieno koira. Puhdasrotuinen iso villakoira. Elvi virnistää itsekseen. Koiravarkaille kelpasi mennä kesänä naapurin sekarotuinen labradori, mutta hänen jalorotuisensa ei.

Elvillä on tapana antaa Kreivin karvojen kasvaa valtoimenaan talven ajan ja keritä sen keväällä kuin lampaan. Kunnon keritsimillä. Tätä otusta ei ole milloinkaan trimmattu viimeisen päälle hienoksi. Ehei. Tämä on käyttökoira. Vahti ja ystävä, karvaamaton, haukkumaton ja aikoja sitten munansa menettänyt.

Pari poikkeaa maantieltä metsäpolulle. Pakkanen on kiristymään päin. Kreivi löytää polulta hevosenkakkarakasan ja nappaa ohimennen herkkupalan. Se luo otsakarvojensa seasta kirkkaan, vakaan katseen Elviin.

– Anna mennä vain, sanoo Elvi. – Pakkaspäivänä ei mikään voita kunnon hevonpalleroa.

Edelleen tarmokkaasti mutustellen Kreivi huomauttaa jonkun lähestyvän. Elvikin kuulee sen. Hinkunasta ei voi erehtyä. Pippe se sieltä tulee kiskoen isäntäänsä perässään kaikella nuoren rotweilerin tarmollaan. Kieli roikkuu ulkona kidasta, joka on leveä kuin rysän suu. Kuola on jäätynyt puikoiksi leuoille.

– Elvi se jaksaa lenkkeillä! Pakkasella! Lyhyenläntä mieshenkilö säteilee taluttimen toisessa päässä, lasit huurteessa.

– Pitää sitä koiran päästä tarpeilleen, sanoo Elvi.

– Pitää niin, sanoo mieshenkilö, joka on kunnaninsinööri Pietikäinen. – Ja samalla sitä pääsee itsekin tuulettumaan.

– Niinpä, myöntää Elvi. – Insinööri se varsinkin tuulettuu tuossa vauhdissa.

– Se on niin nuori vielä, Pietikäinen puolustelee. – Leikkisä.

– Kuriton se on, sanoo Elvi jyrkästi.

– Elvi se jaksaa huolehtia.

– Siitä tulee vielä terroristi, Elvi ennustaa. – Tuommoinen iso uros. Holtiton.

Pietikäinen suutahtaa ja Pippe lennättää hänet pois reipasta ravia. Elvi virnistää itsekseen. Hän on kuunnellut rouva Pietikäisen itkunsekaisia valituksia satunnaisilla tapaamisilla metsässä. Tämä on seudun parhaita uutispaikkoja, tämä takametsä. Kaikki täällä lenkkeilevät, ja kielenkannat irtoavat kummasti raittiissa ilmassa. Elvi on kuullut vuosien vieriessä kaikenlaista vastaantulijoilta. Sekä miehiltä että naisilta. Eikä hän ole salannut itsekään mehevimpiä juttuja. Miksipä olisikaan? Jaettu juoru on kaksinkertainen juoru. Sopivasti kypsynyt.

Elvi ei pidä kiirettä lenkillään. Hänellä ei ole kiire mihinkään. Hänen kiireensä loppuivat kun Viljo otti alakerran raput pää edellä. Elvi hengittää syvään pakkasilmaa, alas palleaan, nenän kautta. Uudestaan. Niin monta kertaa että alkaa tuntea huimausta.

Elvi katselee kaikkea kuin näkisi sen ensimmäisen kerran. Lumiset oksat, sen miten kuusten ohuimmat alarisut kutoutuvat pitsiksi. Sinertävät varjot lumella. Taivaan sävyt, joka kerta erilaiset. Elvi antaa mielensä tyhjentyä ja rauhan täyttää itsensä. Hän ei ole enää leskirouva Elvi Huotari. Hän on osa maisemaa. Osa pakkasilmaa. Osa rusakon jälkiä. Aika lakkaa kulumasta Elvin vaellellessa hiljalleen eteenpäin autuuteen vaipuneena. Kreivi tipsuttelee edellä villakoiran tanssiaskelin, omiin ajatuksiinsa vaipuneena sekin.

He saapuvat lähes huomaamattaan kotiportille. Siinä Elvi putoaa raskaasti todellisuuteen. Hänet ampuu alas vävypoika Tomas Tallbergin kärttyisä ääni.

– Helvettiinkö se ämmä on livahtanut vaikka meidän piti tulla tänään?

– Varmaan koiran kanssa- yrittää tyttären sovitteleva ääni.

– Ja varmasti sen elukan kusettaminen on niin tärkeää, sanoo vävy tympääntyneenä.

Elvin hartiat lysähtävät aavistuksen verran alemmaksi. Vaaleansinisten silmien ilme muuttuu hajamieliseksi. Hän lyhentää askelensa töpöttäviksi kääntyessään nurkan takaa pihaan.

– Päivää, lapset! Joko te kerkisitte- hän alkaa kimakasti.

– Missä sinä olit? keskeyttää tytär.

– Tässä saa odotella tuntikausia tässä pakkasessa, sanoo vävy nuivasti.

– Mennään toki sisälle, touhuaa Elvi. – Me Kreivin kanssa vähän käveltiin. On niin hieno ilma. Elvi haparoi avaimensa haalareitten vasemmasta reisitaskusta ja avaa ulko-oven. Koira työntyy ensimmäisenä sisälle, ja Elvi leväyttää oven vieraanvaraisesti ammolleen.

– Sisälle nyt vain, lapset. Laitetaan kahvipannu tulelle. Anna Irma se turkki tänne henkariin. Elvi melkein tuupertuu raskaan krimiturkin alle kun tytär työnnältää sen hänen syliinsä. Hän pujottaa henkarin turkin hartioihin ja asettaa sen huolekkaasti riippumaan. Hyvin se aina vaan kestää. Kyllä krimi on hintansa väärti. Viljo osti tämän turkin Elville jo iäisyys sitten. Irma vain muodistutti sen itselleen kun se ei enää mahtunut Elville.

Keittiöstä kuuluu lotkutus kun Kreivi latkii vettä kupistaan. Sitten se tulee takaisin eteiseen ja nostaa ohimennessään ylähuultaan vävylle. Se ei ole koskaan varsinaisesti tykännyt miehistä. Elvi ei tiedä syytä. Ehkä se on kateellinen jouduttuaan jättämään omat pallinsa eläinlääkärin pöydälle kiihkeimmässä nuoruudessaan.

– Sitä kahvia minun piti, touhuaa Elvi ja menee peremmälle. Hän käy heittämässä haalarit ja saapikkaat saunan pukuhuoneeseen ja palaa keittiöön panemaan kahvin tulelle.

Irma seuraa perässä keittiöön. Hän istahtaa korkealle jakkaralle apupöydän viereen ja katsoo arvostelevasti äitiään. Elvillä on päällään vanhat raappahousut. Laamapaidan helma pursuu venähtäneestä sepaluksesta. Laamapaidan päällä Elvillä on harmaa villapaita. Se on tehty Kreivin karvoista. Elvillä on tapana kerätä niitä ja kehräyttää sitten langaksi. Pohjanmaalla on tuttu kehräämö, joka tekee sellaista. Elvillä on paljon villaneuleita, joissa kaikissa yhdistyvät koiran karvat ja Elvin oman käden jälki. Sukkia ja lapasia. Villahousuja. Matkahuopia.

– Vieläkö sinä isän vanhoja ryysyjä, Irma pöyristyy.

– En raski heittää pois hyviä vaatteita, Elvi puolustautuu. – Mihin se Tomas meni? Kohta saadaan kahvia.

– Mene nyt laittamaan jotain säädyllisempää päällesi, sanoo Irma. – Minä laitan kupit pöytään sillä aikaa.

– Kahvileipää, touhuaa Elvi, mutta tytär huiskaisee hänet pois. Elvi menee makuuhuoneeseen ja riisuu mennessään raappahousujaan. Hän ohittaa olohuoneen nojatuolissa veltosti löhöttävän vävypoikansa yhdellä jalalla pomppien ja kiskoen lahjetta pois toisesta jalasta. Vävyn kulmakarvat singahtavat säikähtyneinä ylös.

– Täällähän se Tomas, kajauttaa Elvi saatuaan tasapainonsa takaisin. Hän katoaa makuuhuoneen turviin siunaillen hyvää tuuriaan, joka sai hänet laittamaan aamulla jalkaansa oikein kunnolliset alushousut. Elvi vetää jalkoihinsa hyvät paksut sukkahousut ja ottaa päälleen kotitakin. Sitten hän työntää jalkansa vanhoihin reinoihin.

Hetken epäröityään hän päättää vielä kammata tukkansa ja laittaa helmet kaulaan tilaisuuden kunniaksi. Sitten hän lompsottaa keittiöön tohvelinsoljet kilkattaen.

Tytär ja vävy istuvat jo siellä vastatusten kupit edessään. Molemmat näyttävät synkiltä. Vävyn synkkyys tihkuu ulos kuin huuru, tyttären sisäänpäin.

– Pitää sitä kahvileipää, sanoo Elvi ja tuo pöytään pullavatia. Kermanekka ja sokeriastia nököttävät jo pöydällä. Elvi avaa pannun nokan ja kaataa sitten kuppeihin.

– Ottakaa nyt.

Vävy lorottaa reilusti kermaa ja lapioi sokeria hopeisella lusikalla. Irman käsi tekee epäröivän kierroksen pullavadin yllä ja laskeutuu sitten sokerilusikalle.

– Tämä on niin nätti tämä lusikka, Irma mutisee ja kauhaisee siihen nirsosti sokeria.

– Alma-mummon perintökaluja, Elvi sanoo. – Saat sen sitten kun minusta aika jättää.

– Siihen taitaa olla vielä pitkä aika, vävy sanoo. Irma potkaisee miestään pöydän alla ja osuu Elvin jalkaan.

– Siis niin pirtsakkaa vielä, selventää vävy ja valikoi korvapuustin. Kreivi tulee ja asettautuu vävyn lähettyville tuijottamaan häntä tiukasti.

– Saatana että tuo elukka haisee, vävy sanoo suu täynnä pullaa.

– Raittiille ulkoilmalle vain, puolustelee Elvi. – Vasta minä sen kylvetin. Oikein sampoolla.

– Onhan se hyvä että äidillä on seuraa, sanoo tytär. – Eikö sinun ole ankeaa olla yksin näin isossa talossa?

– Vielä mitä, sanoo Elvi. – Nyt minä oikein nautin, kun kukaan ei ole arvostelemassa joka askelta. Ota Tomas lisää pullaa, se on tuoretta. Leivoin tänä aamuna. Saatte sitten mukaannekin. Viette pojille. Mitä niille muuten kuuluu? Mummin kultimuruille?

– Mitä niille nyt kuuluisi, vävy sanoo.

Elvi nousee kaatamaan lisää kahvia.

– Viette sitten korvapuusteja, Elvi sanoo. – Minä käsitin, että teillä oli jotain tärkeää asiaa?

– Ajateltiin lainaa, alkaa vävy. – Pitää saada isompi asunto. Pojat kun kasvaa.

– Onhan ne jo isoja, säteilee Elvi isoäidin ylpeyttä. – Johan se Henrykin on kohta viiden!

– Ajateltiin kysyä että jos sinä Elvi rupeaisit takaajaksi.

– Jaa. Elvi vie pannun takaisin hellalle. – Miten minä muka takaajaksi. Eihän minulla mitään omaisuutta. Ei pankki minua huolisikaan.

– Varmasti huolisi! vävy huudahtaa. Onhan sinulla tämä talo!

– Mitä nyt vanha rötiskö- alkaa Elvi, mutta vävy jatkaa: – Miljoonatalo! Ja onhan tässä tonttiakin, ja hyvä paikka.

Elvi laskee pannun hellalle, kääntyy ja nojaa takamuksellaan tiskipöydän reunaan. Siitä käsin hän katselee tytärtään ja vävyään hämmentyneen näköisenä. Vai sellaista. Mutta ääneen hän sanoo vain: – En minä semmoisista ymmärrä... Eikö se Carl-Bertil...?

– Isällä ei ole muuta kuin tuulen huuhtoma takapuoli, vävy sanoo jotenkin kireästi.

– Agneta kyni sen putipuhtaaksi, Irma sanoo vahingoniloisesti. – Mitä sortui semmoiseen hutsuun. Olisi pysynyt leskenä. Mikä sillä oli ollessa. Fasterit passasivat niin että pahaa teki. Minä sanoin heti kun näin sen naisen, että tuosta ei hyvä seuraa. Enkö muka sanonut?

– Varmasti. Moneen kertaan, tivahtaa vävy. – No, Elvi, mitä sanot?

– Viljo aina varoitteli takauksista, Elvi sanoo. – En minä arvaa ruveta sellaiseen. Millä minä sitten maksaisin jos käy huonosti?

– Sehän on pelkkä muodollisuus, hiiltyy vävy. – Luuletko sinä, että me sinulla maksatettaisiin?

– En minä sitä, Elvi sanoo. – Luotanhan minä sinuun ja Irmaan. Sitä vain on kaikenlaista.

– Mitä muka?

Mutta Elvi ei osaa antaa esimerkkiä. Hän hämmentyy entistä enemmän ja alkaa hössöttää korvapuusteja pussiin. Yksi putoaa lattialle ja Kreivi sieppaa sen huomattavan näppärästi.

– Viekää pojille tuliaisia, viekää, viekää. Terveisiä mummin muruille.

– Et siis aio taata? vävy vielä tarkistaa.

– No kun en minä arvaa semmoiseen...

– Enpä olisi uskonut sinua niin tiukkaperseiseksi, sanoo vävy äkäisesti. – Pojille oli tarkoitus enemmän tilaa, mutta mitä se sinua liikuttaa. Pitihän se arvata.

– Tomas! älähtää Irma.

Elvi räpyttelee silmiään. – Kyllähän tämä talo Irmalle sitten jää.

Vävy muljauttaa silmiään. – Lähdetään, hän äyskäisee vaimolleen. – Meidän pitää käydä vielä pankissa neuvottelemassa.

Irma ottaa pullapussin Elvin kädestä ja seuraa miestään eteiseen. Elvikin saa itsensä liikkeelle ja menee hyvästelemään vieraansa. – Terveisiä pojille! hän vielä huutaa, mutta vävy vain tuhahtaa ja läimäisee oven kiinni takanaan.

Elvi seuraa ikkunaverhojen raosta Bemarin lähtöä. Sitten hän menee keittiöön, kaataa itselleen pootooran ja istahtaa nauttimaan siitä kaikessa rauhassa. Juotuaan kupin tyhjäksi hän laskee sen tassille, heittää päänsä taaksepäin ja nauraa ääneen kohti kattoa. Kreivi kohottaa päänsä etukäpäliltään ja luo häneen ymmärtäväisen, kirkassilmäisen katseen.

Puskissa kuhkimista ja minuuksia

2007-07-15T00:04:00.000+03:00

Oikein erinomainen kesälauantai. Nukuin aamulla niin kauan kuin suinkin jaksoin pysyä sängyssä. Jaksoin kauan, sillä näin lentounia, eikä sellaisia unia raski jättää kesken, ei millään. Herättyään sellaisesta unesta ei millään tajua, miksi ei muka osaa oikeasti liukua samalla tavalla ilmassa. Se on unessa niin luonnollista. Niin tavallista. Kyhnytettyäni sitten hiljaksiin lauantaipuuhani lähdin ulos ilman mitään sen kummempaa tarkoitusta tai päämäärää kuin ulkoilmasta ja kesästä nauttiminen. Kuljeskelin pitkin pitäjää tuntikausia. Tämä on korkeinta kesää. Onnellisempaa aikaa on vaikea edes kuvitella. Kaikki on täynnä kaunista katsottavaa, ihania tuoksuja, makuja. Metsissä on jo paljon syötävääkin. Löysin mustikoitten lisäksi myös vattuja ja punaisia viinimarjoja. Sieniäkin jo näkyy. Tiedän, että lähimetsässä on myös tikkerperipuska, mutta tänään en osunut juuri siihen kohtaan. Muistinkin sen vasta jälkeenpäin. Se lähimetsä sattuu olemaan ammoin sitten hävitetyn Hovirinnan kartanon trekooli, joten sieltä löytyy kaikenlaisia yllätyksiä kun vähänkin rymyää puskissa. Toisen vanhan kartanon eli Mattelmäen rälssin umpeenkasvaneen puutarhan kätköissä kiemurtelee polku, jota pitkin oikaisen silloin tällöin täältä tuonne tai päinvastoin. Tänään sain todeta, että kesä oli kasvattanut polunvarren nokkoset niin korkeiksi ja tuuheiksi, että hädin tuskin pääsin etenemään polulla polttamatta itseäni aivan kokonaan. Kaikki kasvaa vauhdilla kun on lämmintä ja kosteaa. Ajelehdin alas rannalle ja istuskelin hyvän tovin laiturilla katselemassa veneitä. Veden läheisyys on minulle tärkeää.

Laapustellessani ympäriinsä mielessäni pyöri kaiken muun lisäksi ajatus, johon törmäsin eilen ja joka on siitä asti palannut aika ajoin pörisemään kuin mikäkin turilas niissä mustissa onkaloissa, joissa ajatukseni etsiskelevät toisiaan. Nimittäin osuin netissä, tarkemmin sanottuna Martin Keitelin kotisivulla, testiin, jolla tutkitaan, sattuuko testattava olemaan peräisin muista maailmoista, vaiko ihan tavallinen ihminen. Koska olen utelias kuin mikäkin, imuroin testin ja tein sen huolella. Sen mukaan olen ilman vähäisintäkään epäilystä walk-in! Siis henki, joka on hätistänyt ihmisen oman hengen pois ja astunut sen sijalle. Sinänsä asia ei kauheasti hämmästyttänyt minua, sillä olen jokseenkin aina katsellut kummastellen ruumistani. Se on jotenkin eri paria kuin sisälmystänsä. Käsite sinänsä ei ole new age -piireissä mitenkään kummallinen. Muutama vuosi sitten muuan huuhaaohjelmia juontanut teeveetoimittajatar kertoi minulle tavanneensa henkilökohtaisesti walk-in-ihmisen, jonka ruumiissa oli vaihtunut isäntä liikenneonnettomuudessa. Jospa olisin silloin tiennyt olevani itsekin sellainen! Olisin ehkä päässyt johonkin hänen ohjelmaansa. Nauran itseni tärviölle kun ajattelenkin sitä.

No, nämä tämmöiset kuviot ovat new agea pahimmillaan, enkä todellakaan halua olla hirveästi tekemisissä sellaisen hörhöilyn kanssa. Enää. Olen kyllä tutkinut sitäkin aikoinani, siis ennen nykyistä valaistumistani (valaistun tämän tästä), ja todennut idean huuhaaksi ja mihinkään relevanttiin elämänkohennukseen johtamattomaksi höpöilyksi.

Mutta. Se asia, joka ei ole päätäni jättänyt sen jälkeen kun se sinne iskeytyi, on tämä: jos oletetaan, että minun minuuteni, siis tämä 'minä', on karkottanut ruumistani alunperin hallinneen 'minän', niin minne, oi minne se mieron tielle ajettu reppana on joutunut? Ja milloin tämä merkillinen vaihto-operaatio on tapahtunut? Minun on kamalan vaikea edes ajatella sitä pikku minua joka on potkaistu syrjään, ja kuka tietää, onko sille annettu edes uutta ruumista, vai joutuuko se ressukka haahuilemaan ihan paljaaltaan maailmankaikkeudessa? Jos olisin vähemmän parkkiintunut kuin olen, suistuisin järjiltäni tämmöisen ajatuksen kanssa.

Kuinkahan moni itse asiassa onkin suistunut järjiltään tehtyään moisen testin ja saatuaan sen perusteella päähänsä että onkin mikälie kummajainen eikä ihan tavallinen ihminen vaan? Minä vaan kysyn.

Työviikon loppurutistuksen loppumietteitä

2007-07-13T21:05:00.000+03:00

Tosirankka työviikko alkaa olla ohi, sikäli kuin se yrittäjällä koskaan voi olla täysin ohi. Noustuani työpöydän äärestä tallustelin mustikkaan virkistäytyäkseni. Kyllä virkistyinkin! Metsän marjoille pitää kumarrella, ja se tekee hyvää aivotoiminnalle. Päässä on enemmän verta kun se on alhaalla. Ainakin siltä tuntui. Ajatukset sinkoilivat sinne tänne kuin mikäkin pörriäislauma. Tänä kesänä näyttää olevan hyvänlaisesti mustikkaa saatavilla, kun vain viitsii sille kumarrella. Mäkisessä maastossa oli hyvä poimia ylämäkeen niin kumarruksen ei tarvinnut olla sentään liian nöyrä. Puolen kilon partanaamajugurttiämpäri tuli täyteen melko nopeasti, mutta en malttanut lähteä metsästä ennen kuin sääsket kävivät kimppuuni liian määrätietoisesti.

Nyt on perjantai-ilta, päivän työt ovat tehtyjä - mitähän tässä keksisi tehdä? Mitäpä muuta kuin tätä: näppiksen rääkkäämistä. Taidan poistaa koneelta Baldur’s Gate kakkosen taas kerran, sillä Saerileth-modi sekoilee. Kuinkahan monta kertaa olen tehnyt saman tempun? Ja aina vain se peli on yhtä kiehtova. Onneksi huomenaamulla ei tarvitse herätä kellonsoittoon. Aah.

Mustikoita ja seksimagiaa

2007-07-10T19:52:00.000+03:00

Hyvä päivä! Sain aikaan paljon käännöstä sen lisäksi, että toimitin kaikenlaista muutakin sekä byrokraattista että muuten vain tärkeää tointa. Kävin jopa kohtalaisella kävelyllä vietyäni paketit postiin. Merkillisen kostea ja painostava ilma oli vaikeaa hengittää, mutta eipä minulla ollut kiire minnekään. Oikaisin metsän läpi ja havaitsin suureksi ihastuksekseni mustikoiden olevan jo kypsiä. Söin niitä kourakaupalla. Kesän ensimmäiset mustikat ovat jumalaisen ihania. Varvikossa kuhkiminen ajoi lentoon myös ensimmäiset sääsket. Ei niitä ollut ihan parviksi asti, mutta kiusaksi kumminkin. Voi miten hirveä piina niistä oli lapsena, kotini kun sijaitsi vetelän suon ja järven välissä, eikä sitä suota ollut vielä ojitettu ja siten pilattu järveäkin. Ajattelin mustikoita syödessäni miten ihanaa olisi ollut jos olisin silloin tiennyt sellaisenkin kapineen kuin moskiittoverkon olevan olemassa, jota ilman ei siihen maailman aikaankaan tultu toimeen eteläisissä maissa. Eivät ainakaan sankarimatkailijat. Moskiittoverkosta ja sankarimatkailijoista ajatukseni pääsivät irralleen ja laukkasivat valtoimenaan monen merkillisen ajatuksen ja idean kautta, joista ei ole tarpeellista eikä ehkä sopivaakaan tehdä selkoa julkisessa blogissa.

Olen surffaillut netissä etsimässä tietoa S/M:stä, tulevan seksimagiakirjani taustatyönä. Hyvä etteivät kaiken nähneet silmäni poksahtaneet päästä katsellessani kaikkea mitä aiheesta oli löydettävissä kaikkitietävästä internetistä. Erityisesti minua huvitti havainto, että monet julmimmista dominoista näyttävät olevan lihallisilta ulottuvuuksiltaan samaa kaliiberia kuin minä. Tutkimusteni edetessä jouduin kuitenkin havaitsemaan, että ruoskaa heiluttamalla saattaa päästä usean sadan euron tuntipalkoille. Siinä ei ole mitään nauramista. Aloin heti suunnitella lihojeni panemista tuottavampaan käyttöön. Mutta suunnitelmastani pääsi ilmat pihalle kun katselin itseäni hissin peilistä ulos mennessäni. Ei naamassani ole sinänsä mitään vikaa, mutta se keikkuu turhan iäkkään henkilön kaulan päässä. 56-vuotias ruoskanheiluttaja lienee hieman irvokas. Mutta aiheen tiimoilla tuntuu olevan runsaasti energiaa, joten aion syventää tietojani siitä jollain lailla.

Eilinenkin oli hyvä päivä, rankkasateesta huolimatta. Vasemman käden polun neljäs painos tuli. Sen toi kiitolinjakuski, joka soitti alhaalta pihalta. Kun ihmettelin, eikö hän aikonut tuoda lähetystä ylös asti, hän väitti, että sisääntuomisesta pitää maksaa erikseen. Olin hieman ällistynyt ja kerroin, että nuoret kuskit ovat aina tuoneet tavaran ylös asti, ja vain hautaan kaatuvat papparaiset jättäneet sen alas hissin viereen. Menin sitten alas ja totesin kuskin mitä lihaksikkaimmaksi nuoreksi mieheksi. Kiinnittä-mällä asiaankuuluvaa huomiota hänen lihaksiinsa sain kuin sainkin hänet kuskaamaan pumppukärryllään lavan hissiin asti. Olin pelkkää aurinkoista ihmettelyä ja ihastelua, oikein muoritapaan, ja nuori mies poistui itseensä tyytyväisen näköisenä. Itsekseni mietin, oliko lihasten kasvattaminen ehkä imenyt liian paljon harmaata ainetta hänen korviensa välistä. Olen oikein tyytyväinen kirjaan, se on kaunis ja napakan kokoinen. Kirja on kokenut aikamoisen muutoksen ulkonäön suhteen ensimmäisen painoksen tylystä mustuudesta neljännen painoksen taiteelliseen nelivärikanteen. Sisältö on toki edelleen sama. Se on antanut monelle ihmiselle uutta toivoa ja perspektiiviä, mutta sen todellinen arvo tulee ilmi vasta joskus tulevaisuudessa. Ensimmäiset tilaukset kirjasta tulivatkin heti kun olin saanut Voimasanan sivuston päivitetyksi siltä osin.

Olen tosi tyytyväinen, että tulin tilanneeksi ne Tarot-yhtyeen levyt. Olen antanut niiden soida taustalla työskennellessäni, ja ne luovat juuri oikeanlaista tunnelmaa. Crows Fly Black -levyn nimikappale on todella upea, ja siitä löytyy uusia nyansseja joka kuuntelukerralla. Se onkin hyvän kappaleen tunnusmerkki.

Hautausmaaestetiikkaa ja rajumpaa toimintaa

2007-07-05T21:09:00.001+03:00

Rankan mutta antoisan työpäivän jälkeen hankin päivittäisen liikunta-annokseni käveleskelemällä Turun vanhalla hautausmaalla. Ihana paikka saada sekä raitista ilmaa ja liikuntaa että tyydytystä estetiikankaipuulleen (hautakivitaiteen muodossa ellei muuten). Se on mitä kaunein puisto, vilpoisan varjoisa ja mikä parasta, autio kuin luomisen aamu. Vasta poislähtiessäni näin pari muutakin ihmistä. Liikuntani tosin oli helteen uuvuttamana varmaan yhtä kankeaa kuin paikan varsinaisten asukkienkin, vaan mistäpä heistä tietää; ties vaikka liehuisivat kuinka paljon liikkeellä.

Taiteentajuni tason osoittaa iltani viihteeksi valitsemani elokuva, Skorpionikuningas. Olen nähnyt sen aikaisemminkin, mutta nyt oikein paneuduin nauttimaan rymistelystä. Minusta on ihanaa katsoa kuinka lihaksikkaat miehet vetelevät toisiaan turpiin pukeutuneina muutamaan nahanriekaleeseen, niitteihin ja (miehekkäisiin) helyihin. Leffa on juuri niin virkistävä kuin suinkin voi kaivata sellainen, jolle fantasiaelementit ovat yleensäkin tärkeitä. Leffan sankarina meuhkaava The Rock on ihan kiva katseltava (ainakin kauniimpi kuin Arnold S. tai Vin Diesel), mutta hänen näyttelijänlahjoistaan en osaa sanoa mitään. En minä sellaisen päälle ymmärrä muutenkaan. Tykkään älyttömästi jopa Muumio-leffoista, ettäs tiedätte. Olen siis nyt hyvin virkistynyt sekä hengellisesti että raadollisesti.

Olen nostanut nojatuolin parvekkeelle ja sen seuraksi jalkalampun, sillä yösydännä on jo senverran hämärää että ei ihan näe lukea ilman lisävaloa. On ihanaa voida istua ulkona kirjan kanssa, tai mikä paperihomma nyt sattuukin olemaan työn alla. Juuri nyt on meneillään sellainen ihme tauko, että luettavanani ei ole ainuttakaan korehtuuria. Olen tässä miettinyt että teen tästä blogista kirjan, aina vuodesta kerrallaan, en välttämättä yleiseen jakeluun vaan ihan vain itseni iloksi. Sitä varten tilasin BoD:stä kirjailijan kansion, vai mikälie esittelykansio se olikaan; se tuli tänään mutten ole ehtinyt edes avata sitä vielä. Blogitekstini ei edusta varsinaista huippukirjallisuutta, mutta se on päiväkirja, ja sellaisena arvokas ainakin jälkipolvilleni. (Haa! Mikä sana! Jälkipolvi!) Se on eräs muoto kuolemattomuutta, joskaan en halaja juuri sitä. Mutta onhan totuus sellainen, että meistä jää jäljelle varmimmin vain joku tavara. Vaikka kirja. Tai käsityö. Minullakin on omakätisesti kalalangasta virkkaamani päiväpeitto, josta jälkeenjääväiseni joskus ensi vuosisadalla tappelevat verissäpäin. Silloinhan voisi olla mainiota, jos he voisivat lukea blogistani tehdystä päiväkirjasta tämän muistiinpanon. Se ehkä antaisi heille miellyttävän tunteen kaiken jatkuvuudesta. Sellainen tunne on arvokas tässä hajoamistaan kohti kiitävässä maailmassa.

Meemiahdistusta, sosiaalista kanssakäymistä ja pottuilua

2007-07-04T20:39:00.000+03:00

Arru haastoi minut mukaan meemiin, jossa listataan seitsemän faktaa itsestä ja haastetaan mukaan seitsemän bloggaajaa. Tämä hauska haaste on närsinyt minua tuskallisesti siitä asti kun sen havaitsin. Ensinnäkin siksi, että minulla ei ole seitsemää bloggaajaa tempaistavaksi esiin tässä vaiheessa. Hyvä jos yhtäkään. Toisekseen mietin pää punaisena, mitä kummaa voisin itsestäni sanoa sellaista, joka ei ole jo tullut esiin näiden puolentoista bloggausvuoteni aikana. Kaiken huipuksi sain juuri tätä pähkäillessäni meilitse kuvan miehestä, joka oli ripustettu roikkumaan perhekalleuksistaan. Siinä meni viimeinenkin häivä järjestäni. Mutta yritetään.

1. Olen itsekeskeinen. Tarkoittaa sitä, että minun maailmankaikkeuteni keskipiste olen minä itse.
2. Olen erakkoluonne. Kts. edellinen kohta.
3. Ihmiset kummastuttavat minua sekä lajina että yksilöinä. Kts. edellinen kohta.
4. Eläimet kummastuttavat minua sekä lajeina että yksilöinä.
5. Olen vaaraton, mutta saatan meuhkata äänekkäästi, koska yksineläjä ei aina osaa hallita äänensä volyymiä.
6. Olen tarinankertojien ja noitien sukua, joskin suvustani rappeutunut.
7. Mottoni on: Tietenkään en ole aivan täydellinen, mutta ei se kaukanakaan ole.

No niin, se on tehty. Paitsi ne seitsemän muuta bloggaajaa, mutta riittäköön tämä.

Noin muuten liihoittelen korkeuksissa, sillä työn alla on inspiroiva käännöstyö, eikä mikään keikkahomma ole häiritsemässä. Sitäpaitsi olen saanut itseni riuhtaistua sosiaaliseen toimintaan sen verran, että piipahdin eilen tapaamassa sisartani (yhtä niistä kolmesta kauniista), joka asuu hyvin lähellä, varsinkin siihen nähden, kuinka harvoin ehdin käydä kylässä. Olemme melkein samanikäisiä, ikäeroa meillä on vain hieman yli vuoden verran, mutta muuten olemme hyvin erilaisia. Hän on sosiaalinen, suuren perheen äiti, minä omassa loukossani viihtyvä. Olemme 'löytäneet' toisemme vasta päästyämme näin kypsän ikään. Jos nyt voi puhua 'löytämisestä'. Mutta kuitenkin. Kadehdin hänen ihanaa mandsardikattoista taloaan, jonka puutarha on kuin paratiisi taivasta tavoitttelevine kuusiaitoinen ja trekooleineen, jossa kasvaa ikivanhoja omenapuita, sellaisia vänkyräisiä ja sammaloituneita.

Keittelen tässä kirjoitellessani perunoita ja sipulikastiketta. Oikein hyvä aika laittaa ruokaa on silloin kun sattuu muistamaan, eikä toisaalta voi enää ummistaa korviaan tyhjänä mouruavalta mahalta. Sillä on kaikupohjaa mouruta, iso kun on. Pottuja ei kannattaisi syödä ellei ole hobitti, mutta toisaalta vanhat potut ovat niin halpoja tähän aikaan vuotta, että niiden ostaminen ei kauheasti kirpaise kukkaroa. Sulatin jääkaapin tänään (vanhaa, käsinsulatettavaa mallia), ja löysin lähes löytönä puolikkaan voipaketin. Vuolin pois härskin osan ja heitin loput pannulle sipulien ja tomaattien seuraksi, ja mausteeksi ripauksen merisuolaa ja rakunaa. Jumalainen kasti potuille. Kohta syön. Mutta sitä ennen vielä mainitsen, että olen hämmästyksekseni havainnut taannoin avaamani CaféPress-shoppini saaneen asiakkaita vaikka kuinka! Harmi vain, että ensimmäiset asiakkaat ehtivät tilata The Left Hand Path -kirjan epäonnistuneen version, sen, jossa ei ollut lainkaan takakantta vaan sen sijalla etukansi toiseen kertaan, ja värit aivan kamalat. Vaan minkäs teet. No, kirjan sisältöhän on kuitenkin tärkein.

Suvilauantaista puuhastelua

2007-06-30T18:32:00.000+03:00

Upea lauantai! Sain aamulla herätä omaan tahtiini, mikä on aina nautinnollista. Sitten siivoilin hiljaksiin pikku kotini, mikä sekin on mukavaa silloin kun sen voi tehdä omaan tahtiinsa. Olen ajanut Moolokin kitaan melkoisia määriä joutavaa törkyä viime aikoina. Kumma miten kaikenlaista kertyykin nurkkiin kun on liian kiireinen. Sitä ei ehdi oikein ajatella, mitä kaikkea nurkissa homehtuu. Nyt kotini alkaa näyttää jo kohtalaisen avaralta. Vielä pitää toimittaa pois vanha monitori ynnä muuta sellaista ikuisuuskamaa. Siivottuani lähdin kuljeksimaan kaupan kautta ja tein samalla kohtuullisen pitkän kävelylenkin. Ilma on niin ihana että sisälle ei voi tulla ennen kuin on ihan pakko kun jalat eivät enää kanna. Voisi siis sanoa että henki on altis mutta liha heikko. Ainakin polvien kohdalta. Oli ihanaa tulla takaisin kotiin, kun vastaan tulvahtava tuoksu oli pelkkää raikkautta ja aavistus Tolua. Nyt voin taas rauhassa paneutua luovempiin asioihin. Minulla on todella mielenkiintoinen kirja käännettävänä. Voin uppoutua siihen lähes häiriöttä, koska en joudu lähtemään keikkahommiin aamuisin. Sehän on melkein kuin ei töitä tekisikään. Ounastelen, että kirjan termien kanssa tulee vielä vääntöä. Onneksi minulla on selustassani loistava asiantuntija, ja ainahan voin meilata kirjailijalle ja kysyä tarkennuksia. Eilen tuli uusi vedos Vasemman käden polun neljännen painoksen kansista, ja nyt se on kelvollinen. Sekin projekti siis nytkähti eteenpäin. Mutta näin lauantaina sopii toki olla ajattelematta varsinaista leipätyötä. No, tuossa odottaa pari dvd-leffaa katselemistaan. Sitäpaitsi nythän on täysikuu, on kesä, ja maailma on auki laitoja myöten... Muuten, sana kesä on minusta ruma. Vilkaisin sen etymologiaa, joka on pitkä joten en sitä tässä toista, sen verran vain, että suvi on vanhempi sana. Kesä on itämurteinen sana, ja suvi länsimurteinen. Minusta suvi on paljon kuvaavampi sana. Se tuo mieleen kaikkea lämmintä ja kukoistavaa, ja onhan se myös lapsuuteni sana.

-Niinkaitsenäyttää että siellä rupejaa suvveamaan.
- No ihan silihoonni siellä suvejaa.

Tämäntyylistä puheenpartta kuulin kotomailla niin kauan kuin siellä oleilin. Oikeastaan on ollut aika hauskaa havaita, kuinka vanhanaikaiseksi oma kotimurteeni on jäänyt. Kun menen kotiseudulle, alan puhua sikäläistä murretta, mutta nykymurre on kehittynyt eteenpäin, joten minä kuulostan isovanhemmiltani. Haitanneko tuo, minähän näytänkin isovanhemmiltani. Kaikki kotikyläni hiukankin vanhemmat ihmiset näyttävät toisiltaan, koska kaikki ovat naineet naapuritalosta viimeiset neljäsataa vuotta. Itse näytin Yrjö-enovainajalta, joka oli itse asiassa äitivainajani eno ja kuollessaan paria vuotta vaille satavuotias. Viisikymppisen naisihmisen ei ole ihan kivaa kuulla muistuttavansa yli yhdeksänkymppistä sukulaismiestä. Mutta väitteessä oli vinha perä. Minulla on aivan samanlainen notkoselkä kuin mummollani, mutta onneksi en ole perinyt hänen nilkkojaan, joista käytetään suvun keskuudessa kuvailevaa nimitystä aukustilaiset lihajalat. Muuten, kuolleen ihmisen sanominen vainajaksi on sekin perua muinaisuudestani. Olen oppinut niin nuorena etten enää muista tarkempaa aikaa, että kuollutta ihmistä pitää sanoa vainajaksi. Kansa- ja uskontotieteilijät varmaan voisivat ottaa tässä kohden puheeksi uskomukset keinoista, joilla kuolleet piti saada pysymään tuonpuoleisessa.

Mitenkähän eksyinkin sukuperintöön kesken kaiken? Tämä blogin kirjoittaminen on toisinaan aikamoista tajunnanvirtaa, siis tajunta virtaa ja sormet tanssivat näppäimistöllä, ja tuloksena on mitä milloinkin. Näppikseni muuten on Logitechin ergonomista mallia. Siinä on oma sopivasti kallistettu osio kummallekin kädelle, ja aika hyvä rannetuki. Suosittelen. Tavallinen suoramallinen näppis on toivoton silloin kun pitää kirjoittaa paljon. Pitää - tai saa kirjoittaa. Tai pystyy; kirjoitusummetus ei ole tuntematon minullekaan. Onneksi siitä voi selviytyä joskus hyvinkin helposti kun vain alkaa naputella jotakin. Vaikka vain qwertyä. Tai Estas bela aero hodiau. Ei sekään kyllä aina tepsi. Vanhemmiten kynnys nousee joissakin asioissa, joskin se laskee enimmissä asioissa. Kirjoittamisessani se näkyy siten, että kynnys näyttää tekstejä toisille on laskenut mutta itse tekstien kirjoittamisen kynnys noussut. Toisilla voi olla toisinpäin. Myös kynnys lähteä ulos säärikarvoja raakaamatta on laskenut. Vaikka olisikin hame päällä.

Ai niin: järkkyä että on jo viimeinen päivä kesäkuuta. Ehtiikö tässä pitää suvea ollenkaan? Se on niin soukka rako pimeän puristuksessa.

Unitiloja, heviä ja hömppämietteitä

2007-06-28T20:51:00.000+03:00

Heräsin juuri pökertyneenä rankoilta iltapäivätorkuilta. Vierastyökeikkani loppui tältä erää, ja kiisin heti oman näppiksen ääreen. Ihmeekseni en kuitenkaan jaksanut tehdä muuta kuin selvitellä sähköpostini ja raahautua kapealle mutta pehmoiselle vuoteelleni nukkumaan. Ehkä ilmassa oli ukkosta? Tai sitten aamupäivän rankka työ vaati veronsa. Oli miten oli, putosin kuin kaivoon heti kun sain pääni tyynyyn, ja nukuin raskaasti monta tuntia. Jossain vaiheessa vaivuin läpinäkyvään unitilaan, mikä on kyllä hauskaa mutta rasittavaa. Luulin olevani hereillä vaikka tiesinkin että en voi olla, sillä huoneessa oli paljon muita ihmisiä, aivan tuntemattomia, ja sitten myrsky repäisi ikkunaverhot irti tangoistaan ja kipitin laittamaan ne takaisin - minulla vain ei ole sellaisia ikkunaverhoja, eikä sellaista ikkunaakaan. Silti kaikki oli aivan todellista. Koeta sitten pysyä järjissäsi siinä pyörityksessä. Onneksi sain itseni hereille ennen kuin meno kävi liian villiksi. Joskus nautin läpinäkyvistä unitiloista, varsinkin jos läsnä on joku erityisen kiinnostava (mies)henkilö, mutta tuntemattomien ihmisen mäiskääminen ympärillä minun yrittäessäni nukkua on liian syvältä. Siispä en erityisemmin virkistynyt levosta, ja mietinkin raahautuessani ylös, että tarvitsisin lomaa itsestäni. Olisipa se ihanaa jos voisi riisua itsensä päältään ja lähteä vaikka ulkomaille. Siellä se muori nököttäisi kotosalla näppiksen ääressä mutta minä itse kuljeskelisin Maltalla.

Posti oli tuonut tilaamani Tarot-levyt. Laitoin Crows Fly Blackin soimaan nyt kun istahdin koneen ääreen. Ah. Kyllä tosimättö kuulokkeissa alkaa nostattaa puolikuolleenkin ihan siedettävään olotilaan. Toinen levyistä on itse asiassa kaksi cd:tä, kokoelma nimeltä Shining Black. En ole vielä kuunnellut sitä, mutta odotan mielenkiintoista kokemusta, siinähän ovat bändin parhaat vuosilta 1983-2003.

Olen oikein otettu kun Kirsti haastoi minut kommenttilootassani kirjoittamaan jotain Hömpän helmiin. Olen hömpän suurkuluttaja; mikään ei voi rentouttaa työkseni käsittelemien rankkojen tekstien jälkeen niin kuin tosihömpän lukeminen. Harmi vain että en oikein muista niitä lukemiani hömppäkirjoja sen jälkeen kun olen kirjan sulkenut. Toisaalta minulla on kasa kirjoja, jotka luen ainakin kerran vuodessa uudelleen, joten ehkä muistan jotain niistä, kunhan saan ryhtyneeksi kirjoittamaan. Itse termi hömppä viihderomaanien kohdalla on oikein kuvaava; itse olen aina sanonut sellaisia kirjoja kreivitärromaaneiksi, riippumatta siitä, esiintyykö niissä kreivitärtä. Hömppä on napakampi nimitys, joten omaksuin sen heti. Se myös matsaa kivasti yhteen toisen rakastamani genren eli huuhaan kanssa. Huuhaakirjoja ovat minulle kaikki rajatietoon, uskontoihin, ufoihin, kaiken maailman terapioihin ynnä muuhun sellaiseen liittyvät kirjat. Siinä vasta viihdettä!

Ilta on vielä nuori, ulkona ei sada enää, ja kuulokkeissani soiva musiikki on saanut henkeäni nostatetuksi sen verran, että taidan lähteä kuljeksimaan. Kuu on täyttymässä, tunnen sen luissani. Kun on kesä ja kuutamo, ei öitä pitäisi tuhlata nukkumisella. Etelän ihmiset ymmärtävätkin asian niin, että lepäävät kuumimpaan päiväsaikaan ja virkistyvät uuteen menoon illan tullessa. Mutta ainakaan minä en kaipaa sellaista pimeyttä, mikä esimerkiksi Välimeren maissa lankeaa iltakuudelta. Sitäpaitsi, nyt kun oikein asiaa ajattelen, vannoin nuoruudessani, että en ikinä suostu lähtemään vapaaehtoisesti Välimeren lähellekään kesäaikaan, sen jälkeen kun minun ei tarvitse mennä sinne työn puolesta. Sen lupauksen olen onnistunut pitämään. Vain Maltan kohdalla teen poikkeuksen.

Kiitolaukkaa, sukellus ja kunnon musaa

2007-06-26T20:53:00.000+03:00

Vauhdikas päivä. Ja autoni on taas korjattavana. Viime kerralla puuttumaan jääneet mitkälie kumit piti nyt asennettaman. Jouduin lähtemään töistä puolilta päivin viedäkseni kulkupelin korjaamolle. Sieltä ajelin kahdella bussilla kiiruusti kotiin, sillä iltapäivällä piti tavata diabeteshoitsu. Hukkaan mennyttä työaikaa ei kukaan korvaa. Jossain vaiheessa matkan varrella sukelsin turvalleni asfalttiin kun kengänkärki takertui hyttysen kulmakarvojen korkuiseen nyppylään. Onneksi vanhoilta aikidoajoilta oli vielä senverran vaistoa selkäytimessä että onnistuin keventämään putoamistani pelastaen siten ranteeni murtumilta. Ainoastaan toinen polveni menetti hieman nahkaansa. Mahdoin olla hupaisa näky levitessäni siihen asfaltille. Hieman tärähdyksen vallassa istuin sitten bussissa. Eipä aikaakaan kun katseeni osui tuulilasin yllä olevaan peiliin. Panin merkille erittäin omahyväisen näköisen naisen, joka istua tönötti leveänä kuin suulin seinä puristaen kassia kaksin käsin sylissään. Ehdin tarkkailla ilmestystä hetken ennen kuin tajusin katselevani omaa peilikuvaani. Oli valaisevaa nähdä itsensä edes hetken aivan kuin ulkopuolisin silmin. Näky ei ollut ylentävä, joskin pahempiakin näkyy joka päivä. Ehkä minun sittenkin pitäisi hankkia vaatteita muualtakin kuin kirpputorilta? Kirjailija Merete Mazzarella tuli mieleeni samassa yhteydessä. Hän kertoi siirtyneensä käyttämään reppua, koska ei halunnut olla samanlainen kuin ne vanhat tädit, jotka pusertelevat käsilaukkuaan molemmin käsin sylissään istuessaan bussissa. Hänestä sellainen näytti aivan liian kamalalta. Minustakin sellainen näyttää murheelliselta, mutta en silti aio kanneksia reppua selässäni liikkuessani ihmisten ilmoilla. Se vasta olisi koomillinen näky.

Kotiin päästyäni havaitsin postin tuoneen Vasemman käden polun neljännen painoksen vedokset. Kannet olivat taas järkyttävän paskanruskeat. En käsitä, miten se on mahdollista, sillä kuvapohja oli aivan sama kuin pokkariversion, joka näyttää oikein kauniilta. Siispä uusiksi se hoito. Alan hieman kyrsiintyä painoteknillisiin asioihin. En minä ole mikään graafikko. Kaikki vaan pitää (muka) tehdä itse. Huoh. Onneksi tuli niin kiire diabeteshoitsun vastaanotolle, että en ehtinyt saada pahempaa kohtausta. Kuulin, että olen nyt saava diabeteskamoja ilmaiseksi. Hoitsu antoikin minulle verensokerimittarin liuskoja, mikä on hyvä juttu. Liuskat ovat törkeän kalliita. En millään hyväksy diabeetikkouttani. Kaikkea vielä! Todennäköisesti se kuitenkin lyhentää elämääni ja tekee sen loppupään hankalaksi. Ehkä menetän raajan tai pari, kukaties näkönikin. Tai munuaiset. Jos niin käy, teen juiceleskiset. Silloin olisin joka tapauksessa jo niin vanha, että jäljellä ei olisi enää mitään kiinnostavaa. Hmm. Ehkä muistan nämä sanani siinä vaiheessa kun alan rampata dialyysissa ja minulla on menossa jokin upea, kiinnostava projekti. Elämä on aikamoinen tapaus.

Palatessani terveyskeskuksesta poikkesin kirjastoon, ja löysin sieltä Tarot-yhtyeen levyn. Sen nimi on präntätty hieman vaikeaselkoisilla kirjasimilla, mutta arvelen sen olevan Suffer Our Pleasures. Harmi että en voi luukuttaa sitä täysillä vaan minun täytyy turvautua kuulokkeisiin. Saa nähdä, joko tilaamani levyt tulevat huomenna. Odotellessa potkin itseäni menoon tällä lainalevyllä. Muuten en löytänyt kirjastosta mitään erityistä. Panin merkille, että hyllyille oli kaiveltu varaston kätköistä kaiken maailman ikivanhoja klassikoita. Olen kuullut, että kirjastolla on heikosti rahaa hankkia uutuuksia, mutta eivät klassikot ole minusta paha juttu.

Musiikin suhteen olen toivottoman sekamielityinen. Katselin hiljakkoin, kehtaanko tunnustaakaan, tangokuninkaallisista tehtyä kokoelma-dvd:tä, eikä puuttunut paljoa etteikö kaikki se traaginen melankolia olisi saanut minua vuodattamaan hereitä kyyneliä. Ihan ilman rumpusoolojakin. Tangot solahtavat suomalaiseen sielunmaisemaan ihmeen luontevasti. Esimerkiksi Sateinen ilta. Tai Yön kulkija. Siitä tykkäsin valtavasti niihin aikoihin kun poikani oli pieni. Lauleskelin sitä hänelle, mutta ihmeekseni hän pelkäsi sitä. Kaipa lapsen mielikuvitus näki pimeydessä lurkkivan hämähäkin pelottavana olentona. Tuskin hän itse enää muistaa koko juttua. Äidit vaan muistavat kaikkea tuollaista, maailman tappiin.

Mitähän muuta olen tehnyt tänään? Ilta on mennyt omien töitten parissa, vaikka oloni on vaihteeksi kyynisen kyrsiintynyt. Mikään ei tunnu tulevan valmiiksi. Mutta tällaiset fiilikset tulevat ja menevät. Onneksi sentään voin luottaa pesukoneeseen. Taiten käytettynä se esipesee, pesee, huuhtelee ja linkoaa vastaan panematta. Menenpä siis ripustamaan pyykit kuivumaan.

Juhannuksenjälkeistä laiskottelua

2007-06-24T14:43:00.000+03:00

Toissaöinen vainajauneni toteutui taas kerran: ulkona sataa. Satoi itse asiassa jo eilen, ainakin sen verran että jouduin tempaisemaan pyykit sisälle parvekkeelta. Sade tekee hyvää. Kaikki kukoistava kukoistaa vain enemmän kun saa kosteutta. Viime yönä en nähnyt vainajia, muuten vain merkillisiä unia. Esimerkiksi eriasteisessa romahdustilassa olevia taloja. Unen talon sanotaan edustavan unennäkijää itseään, joten sen mukaan olen eriasteisissa romahdustiloissa. Saa nähdä, mikä kohta romahtaa ensimmäiseksi.

Olen viettänyt joutilasta pyhäaamua. Ehkä ei kannata puhua edes aamusta, sillä nukuin puolille päivin, enkä ole ylösnoustuanikaan pitänyt mitään varsinaista kiirettä mihinkään tähdelliseen ryhtymisen kanssa. Tiedän että joudun tekemään töitä aamuyölle, kuten aina sunnuntai-iltaisin, mutta se on vain hauskaa. Jostain syystä sunnuntai-illat ovat otollista työaikaa. Mietin sitä petaillessani sänkyäni. Henki on korkealla viikonlopun lepäilyn jälkeen, lepäilin tai en. Tai sitten en vain halua maanantain tulevan. Jotenkin sen tulo lykkääntyy kun ei mene nukkumaan. Uskokoon ken tahtoo.

Kommettilootassa nimimerkki rotat kehui Tarotin levyä Crows Fly Black, ja minähän innostuin. Tilasin sen heti netistä, ja samalla muutakin musaa. Joissakin suhteissa olen hieman yllytyshullu... mutta senlaatuinen musiikki energisoi minua tehokkaasti. Jotkut tarvitsevat raskaampaa musiikkia kuin toiset päästäkseen kunnolla vauhtiin.

LISÄYS ILLEMMALLA
Iltakävelyllä käveleskelin Veteraanipuistoon katselemaan ruusuja. Kuten arvelinkin, monet puskat olivat jo lopettelemassa kukintaansa, mutta paljon katseltavaa ja nuuskittavaa oli vielä jäljellä. Hämmästyksekseni huomasin aivan puston viereen rakennetun kovan rahan kerrostalon, sitä mallia, jossa asumisesta tavallisen palkansaajan on turha haaveillakaan. Tai saahan sitä haaveilla jos senkaltaiset haaveet parantavat päivän. En ottanut kameraa mukaani, sillä tuuli senverran, että tiesi olevan mahdotonta kuvata tuulessa huojuvia pensaita hitaalla digikameralla. Hiukan liian kolea tuuli ajoikin minut pois puistosta. Kesäisin olen istuskellut puiston pensaitten varjossa tuntikausia meditoimassa, mutta nyt maa oli liian kosteaa aamullisen sateen jälkeen. Palaillessani kohti kotia vastaani tuli syvällä keski-iässä oleva pariskunta, ilmeisesti aviopari, sillä miehen kasvojen juonteet olivat jähmettyneet sillä lailla tylyiksi ja itsepäisiksi ja vaimon nöyriksi ja kärsivällisiksi. Miehen teepaidassa oli teksti: En tupakoi. Vain väljät koneet savuttavat. Teksti oli jotenkin niin sopiva hänen olemukselleen. Aivan kuin tupakoimattomuus olisi mahdollista vain vain hänenlaiselleen. Ehkä niin onkin. Oikaistessani lasten leikkipuiston vierestä huomasin sen portin edessä olevan valaisinpylvään lampun hajoitetuksi aika täydellisesti. Liekö kivittämällä, vai olisiko yritteliäs nuoriso peräti kiivennyt valaisinpylvääseen? Kaljapullonsirpaleet valaisimen juurella kertoivat paikalla vietetyn hauskaa Juhannusta. Ehkä entiset leikkipuiston asiakkaat ovat siinä muistelleet lapsuutensa huolettomia päiviä? Leikkipuiston ohittava polku menee myös kirkon ohi. Aivan kirkon viereen metsänrajaan oli asettunut mieshenkilö nauttimaan kauniista ilmasta, oluesta ja kirkon helmasta. Hän ei näyttänyt olevan mitään vailla. Kadehdittava olotila.

Alive and kicking - Juhannuspäivänä

2007-06-23T11:22:00.000+03:00

Minua on vaivannut merkillinen apaattisuus viime aikoina. En ole saanut toimeksi päivittää edes tätä blogiani, vaikka on tapahtunut monenlaista hyvinkin tallennettavaksi sopivaa. Toki monet tapahtumat ovat olleet niin henkilökohtaisia, tai sitten toisten asioita, ettei niitä kuitenkaan olisi sopivaa laittaa julkiblogiin. Eilen apaattisuuteni kulminoitui taas kerran siihen, etten kyennyt menemään ulos koko päivänä, vaikka oli Juhannusaatto ja ihana ilma. Kuikuilin parvekkeella ja keksin tuhat tekosyytä uloslähtemättömyyteeni. Olen syönyt ja nukkunut aivan tolkuttomasti viime aikoina. Kaikki se syöminen ja nukkuminen on ollut energian keräämistä, niin uskon. Jostain syystä patterini ovat olleet tyhjiin tiristetyt. Vasta tänä aamuna olin virkeä kun heräsin. Niin virkeä, että lähdin heti ulos kuljeskelemaan ihanassa Juhannussäässä. Tunsin myös oloni hyväksi kävellessäni. Pitkästä aikaa! Viime aikoina minulla on ollut vaikeuksia kävelyilläni. Selkä on ollut kipeä ja koko raato ihmeen jäykkä. Käveleminen on ollut vaikeaa. Melekosta muokkautumista, kuten pohjoisessa sanotaan. Mutta nyt saatoin tehdä pitkän joskin hitaan lenkin ja katsella kaikkea kukkivaa ja tuulessa tanssivaa ja ihanalle tuoksuvaa. Terijoen salavien tuuheat pallot välkkyivät hopeisina tuulen pyyhkiessä niiden tummanvihreden lehtien vaaleanharmaat alapuolet näkyviin. En ole koskaan aikaisemmin pannut sellaista merkille. Ne näyttivät keimailevan ujosti tuulelle. Kaikkialla tuoksuivat ruusut. Pitäisikin muistaa mennä katsomaan Veteraanipuiston kymmeniä erilaisia ruusuja; ne ovat varmasti kauneimmillaan juuri nyt. Ehkä kulkeudun sinne illemmalla, kameran kanssa. Minulla on ollut lainassa digikamera monta vuotta, mutta nyt se on ikiomani, mistä suurkiitos vielä kerran kameran lahjoittajalle! Kamerasta on minulle paljon iloa ja hiukan hyötyäkin, eikä ihan hiukankaan.

Olin siis eilen kummallisen jähmeässä mielentilassa. En jaksanut tehdä mitään järkevää, joten luin hömppäkirjoja ja pelasin Baldur's Gatea. Minulla on hahmona vaihteeksi Talosin pappi, ja nautin siitä että voin olla raaka ja inhottava Jumalani nimessä. Talos ei ole mikään nössö Jumala. Taitaa muistuttaa Vanhan Testamentin Jahvea. Mistä tulikin mieleeni, että luin hiljakkoin Richard Dawkinsin Jumalharha-kirjan. (The God Delusion, suom. Kimmo Pietilä.) Olen viime aikoina tullut lukeneeksi kolme melkoisen kriittisesti uskontoihin suhtautuvaa kirjaa, nimittäin Jumalan historian, josta kerroin edellisessä postauksessani, tämän Jumalharhan, sekä Daniel C. Dennettin Lumous murtuu -kirjan (Pietilän suomennos sekin). Aikamoinen tykitys ihmisten hulluudesta ja innosta heittäytyä omien luomustensa armoille. Uskomiseen uskominen on tärkeintä, se käy ilmi näistä kolmesta kirjasta. No, hyvähän minun on puhua tuollaista kaukaa vasemman käden puolelta asioita tarkastellessani. Se taas tarkoittaa sitä, että pyrin pitämään itseni ylimmäisenä auktoriteettina hengellistä tilaani koskevissa asioissa. Sanon tarkoituksella että pyrin, sillä länsimaisen protestanttisen kulttuurin läpitunkemassa maailmassa on vaikea olla sotkeutumatta niljakkaisiin lonkeroihin, joilla ihmisiä manipuloidaan pysymään laumassa.

Kommenttiboksissa arru pyysi lisätietoa synkronismista, tai synkronisiteetista, kuten jotkut kutsuvat sitä. Se on yksinkertaisesti vain se ilmiö, että jos/kun kiinnostuu jostain asiasta tai ilmiöstä, siihen viittaavia asioita/ilmiöitä alkaa tupsahdella eteen jatkuvalla syötöllä. Ilmiö vahvistuu kun siihen kiinnittää huomiota, ja sitä voi ja kannattaa harjoittaa aktiivisesti. Siitä on paljon apua ja iloa, ja kyllähän se helpottaa elämää että voi luottaa siihen, että tarvitsemaansa tietoa saa silloin kun sitä tarvitsee, ja usein vielä sellaisessa muodossa, että sen ymmärtää omalla käytettävissä olevalla järjen määrällään.

Sen lisäksi että olen ollut energiaton ja pohjuspuilleni nyykähtänyt, olen kärsinyt luomistuskista. Fantasiatarinani haluaa tulla kerrotuksi, eikä anna minulle rauhaa. Onneksi, sillä tehdessäni tylsääkin tylsempää keikkatyötäni, voin aina paeta toiseen maailmaan. Kuulokkeissani soi juuri Nightwishin Once-cd, ja sehän on musiikkia, joka kopsauttaa minua aina suoraan luomiskyhmyyni. Kyseisestä cd:stä voisin sanoa vielä, että siinä on monta suuresti rakastamaani kappaletta, esim. I Wish I Had An Angel ja Planet Hell, ja yksi, jonka kohdalla Tuomakselta on tainnut pettää huumorintaju, eli Nemo. En sano tämän enempää siitä. Paitsi että siitä tehty dvd on kyllä ihan kiva. Olen havainnut hämmästyksekseni, että taidan fanittaa enemmän Marco Hietalaa kuin Tarjaa. Vaan hämmästyttäneekö tuo ketään? Marcon laulussa on alkukantaista vimmaa, kun taas Tarjan ihana enkelinääni on särmätön. Kaunis mutta särmätön. Harmi silti että Tarja suistui rakkauden sokaisemana ikivanhaan ansaan. Toivottavasti hän selviytyy siitä kaikesta mahdollisimman vähällä kärsimyksellä sitten kun/jos hänen silmänsä avautuvat. Nuorihan hän vielä on.

Palatakseni vielä tarinaani, olen nyt kuullut sen maailmansyntytarun. Sanon että kuullut, sillä nämä tarinat tulevat suoraan aivoihini joko puheena tai kuvina, kuin elokuva. Tai ei oikeastaan tarkalleen kuin elokuva, sillä en näe henkilöitä graafisesti vaan sanallisesti. En oikein osaa selittää sitä. Sanat muodostavat kuvan mieleeni, mutta se kuva ei ole kuva-kuva, vaan tunne-kuva. Mutta tämä maailmansyntyjuttu näkyi melkein kuva-kuvana. Pimeytenä joka liikahteli pimeydessä. No, turhahan tällaisista asioista on kertoa, eiväthän ne merkitse mitään kenellekään muulle kuin minulle itselleni. J0skus vain näppäimet kilkattavat kuin itsestään kun istuskelen kirjoittelemassa blogiini. Luovuus on kummallinen asia. Pelottavakin, toisinaan. Miten voi luoda tyhjästä, pelkällä aivoissa tapahtuvalla sähkökemiallisella vilinällä jotain aivan todellista, sellaista, jota ei ole ollut aikaisemmin olemassa juuri sellaisena? Ja kuka tahansa pystyy siihen.

Sitten sananen unista. Olin unessa kotikylässäni, Yrjö-eno-vainajan talossa. Siellä oli äitivainajanikin. Hän näytti minulle otsaansa. Jostain syystä hänen hiuksensa oli leikattu pois otsalta kuin Elisabeth I:llä, ja nyt sänkeä oli pukannut jo parin sentin pituudelta. Äitivainajani kauhisteli ulkonäköään, joten minä kävin toimeen vanhanaikaisen partaveitsen kanssa ja raakasin kuiviltaan pois parisenttisiä, käperteleviä, mustia hiuksia. Hänen otsansa oli aivan sileä; siinä ei ollut jälkeäkään niistä juomuista, joita pitkin lapsena kuljetin sormeani ja koetin laskea, kuinka monta lasta ne ennustivat hänen saavan. (En muista pitikö ennustus paikkaansa hänen kohdallaan - taisin sitäpaitsi saada joka kerta eli tuloksen.) Mitähän tämä uni tiennee? Ainakin sen, että vesisateita on tiedossa. Unieni vainajat tietävät vesisateita. Ylipäänsä on hassua tavata kuolleita unessa, he kun ovat aivan eläviä. Usein vieläpä kauhistelen unessa, miten kuolleet voivat edelleen poukkoilla elävinä vaikka heille on jo tällätty hyvinkin jykevästi graniittia nenän päälle. Unet ovat unia. Kuolleista tuli mieleeni, että tallustelin hiljakkoin Turun vanhalla hautausmaalla. Se on vilpoisa ja rauhallinen paikka ulkoilla jos helle on liian armoton. Löysin aivan valtavan liikuttavan haudan. Kivessä oli vain nimi Teemu ilman sukunimeä. Hän oli muistaakseni hiukan yli kaksikymppinen kuollessaan, ja kiven juureen oli laitettu hassuja pikkuesineitä, ja pikkukiviä renkaaksi. Haudan tienoilla leijui surun ja kaipauksen aura aivan selvänä. Kukahan oli sellainen etunimipoika? Oliko hän ehkä vammainen? Olin musertua kun ajattelin sitä nuorukaista, miten hän oli ehkä elänyt, miten ehkä kuollut, ja miten kipeästi häntä vielä kaivattiin. Vaikka hautausmaalla onkin hyvä viettää liian kuumaa kesäpäivää, siellä altistuu voimakkaille tunteille. Kuoleman läheisyydessä elämä tuntuu erityisen merkilliseltä. Miksi me olemme eläviä? Mitä tarkoitusta varten? Kas siinäpä miettimistä joutoajoiksi.

Lauantaisia ilmiöitä

2007-06-02T23:12:00.000+03:00

Leppoisa kesälauantai. Vietin sen kuljeskellen ympäriinsä hiljaista tahtia ihanasta säästä suuresti nauttien. Kunto kestää jo tallustelun, kunhan vain muistan pysähdellä tarpeeksi usein. Pysähtely kyllä käy ihan luonnostaan, on niin paljon kiinnostavaa katseltavaa. Alkukesä on täynnä yllätyksiä silmille. Metsätähdetkin kukkivat jo! Ja puolukat! Minun piti käydä kirjastossa, ja olin jo puolimatkassa menossa, kun muistin että nythän on kesäkuu, joten kirjasto ei ole auki lauantaina. Palasin siis takaisin heittämään kirjakassin sisälle ja lähdin uudestaan liikkeelle. Käveleskelyn lomassa piipahdin paikallisessa FilmTownissa. En vuokrannut mitään, mutta ostin kaksi poistoleffaa. Toisen niistä, nimeltään Harmageddon, ehdin katsoakin illansuussa. Aivotonta potaskaa, siinä tavallisessa amerikkalaiset pelastavat maailman ja välillä itketään ja halaillaan ja vakuutetaan rakkautta ja sankari kuolee uhrautuvaisesti ja lemmenpari tai kaksikin saa toisensa -formaatissa. Pääosassa oli Bruce Willis, jonka takia sen ostinkin, satun tykkäämään hänen näyttelijänlaadustaan. Mukana oli myös Liv Taylor, jota katselee aina mielellään. Muuten olen vain oleillut, mikä tarkoittaa lukemista. Luen parhaillaan kirjaa Jumalan historia, joka on monisatasivuinen järkäle ja niin mielenkiintoinen, että aika kuluu aivan huomaamatta kun sen ääreen asettuu. Kirjoittaja, Karen Armstrong, on entinen roomalaiskatolinen nunna, joka on tehnyt melkoisen työn kootessaan yhteen neljäntuhannen vuoden mittaiselta ajalta kaiken mitä kyseisestä käsitteestä on kirjoitettu. Erittäin valaiseva yhteenveto! Osuin tähän kirjaan synkronismin periaatteen mukaisesti; tarvitsin tietoa asioista, joita siinä käsitellään melkoisen laajasti. (Olen tottunut luottamaan synkronismiin, eikä se ole minua pettänyt vielä koskaan.) Olen nimittäin viime aikoina alkanut nähdä vilahduksia jostakin aivan muusta kuin mitä olen edellisten valaistumisteni aikana nähnyt, joten olen pitänyt aistini avoimina saadakseni kaiken tiedon, jonka maailmankaikkeus voi minulle avuksi antaa siinä asiassa. Minua jaksaa aina vain ilahduttaa tapa, millä maailmankaikkeus tuo eteen palan kerrallaan suuresta kuviosta, kun sitä yrittää hahmottaa ja koota. Tästäkin kirjasta olen saanut monta ahaa-elämystä, usein vain sivulauseesta, joka ei ehkä kenellekään toiselle sanoisi mitään erityistä. Siksi sellaisten oivallusten kertominen toisille ei hyödyttäisi heitä. Pitää olla virittäytynyt tarpeeseensa voidakseen saada sen tyydytettyä.

Muuta lukemisentarvetta tyydytin Minette Waltersin Paholaisen höyhenellä, mikä olikin oikein mukiinmenevä jännäri. Melkein eleganttia kerrontaa, jota oli viihdyttävää lukea. Nykytrilleriksi harvinaisen säyseä; ei ainuttakaan yksityiskohtaista ruumiin-avauskuvausta, mikä on luettava eduksi, niin yksitoikkoiseksi ja yleiseksi obduktioilla mässäily on käynyt viihdekirjallisuudessa. Paljon paljon muitakin kirjoja olen lukenut viime aikoina, mutta en viitsi pitää niistä kirjaa. Minua huvittaa ihmiset, jotka julistavat olevansa himolukijoita, sillä kokonainen kirja menee viikossa. Minä luen kirjan joka päivä, monena päivänä useammankin, mutta en ole siitä millään lailla ylpeä, vaan saattaisin jopa hävetä sitä jos siitä nyt jotenkin saisi tiristettyä häpeämisen aihetta. Jumalan historia tosin on niin paksu ja keskittynyttä lukemista vaativa, että sitä olen lukenut jo kolmena iltana, mutta sen lisäksi aina jonkin muunkin kirjan. Merkillistä miten paljon kirjahöpinää ihmisen päähän mahtuukaan! Onneksi se kaikki unohtuu nopeasti. Toisinaan toivon että en lukisi niin paljon. Siitä ei ole mitään varsinaista hyötyä. Se vie paljon aikaa, jonka voisi käyttää jotenkin muutenkin. Vaikka minä en tiedä, mitä se voisi olla. Kärsivän ihmiskunnan auttaminen? Enpä niin tiedä, kärsisikö ihmiskunta vähemmän jos minä lukisin vähemmän. Kenties aiheuttaisin lähimmäisilleni kärsimystä jos olisin energisenä ja pomottamiseen taipuvaisena ihmisenä järjestelemässä heidän asioitaan koettaessani saada aikani kulumaan.

Kärsimyksestä tuli mieleeni, että käännytin tänään julmasti oveltani nuoren miehen, joka kenties kärsi, vaikka olikin erityisen pitkä ja komean näköinen. Hän ojensi nenääni kohti lappua, jossa sanottiin hänen olevan opiskelija joka haluaisi esitellä minulle ihmeellisiä esineitä, tai jotain sen tapaista. Hän oli kyllä ihan siistin näköinen, mutta niskakarvani ponkaisivat pystyyn, joten loin hänen korkeuksiinsa katseen, jonka tavallisesti luon taivasosuus-kauppiaisiin, ja suljin tylysti oven. Hänen lapussaan ei mainittu Puolaa (jostain syystä puolalaiset opiskelijat ovat erityisen tavallisia ihmeellisten tavaroitten kauppiaita), vaan olisin ulkonäön puolesta voinut luulla häntä suomalaiseksi. Saattoi hän ollakin koskapa ei suutaan avannut, hymyili vain. Kunpa en olisi näin epäluuloinen! Olisinhan voinut tempaista sellaisen komistuksen sisälle ja hieroa läheisempää tuttavuutta hänen ihmeellisten kapineittensa kanssa. Mutta en oikein usko pärjääväni noin kahden metrin pituiselle lihaskimpulle jos häntä ehkä kiinnostavatkin enemmän minun perhehopeani kuin ihmeellisten kapineitten esitteleminen. Totta, olen sosieteettis-eettisesti rajoittunut, epäluuloinen ja epäsosiaalinen täti-ihminen, ikävä kyllä. Totta puhuen varjelen enemmän omaa rauhaani kuin perhehopeita, joita minulla ei ole.

Liminaalitilakokemuksellinen aamu

2007-06-01T10:42:00.000+03:00

Nyt minä vasta tokkurainen olenkin! Kävin aamutuimaan hammaslääkärillä, ja hän poisti pilaamansa hampaan, kuten ounastelinkin. Mokoma nyppijä! Hän on erityisen kallista mallia eli erkoishammmaslääkäri, mutta se taitaa olla poiskiskomiseen erikoistuneisuutta. Tavalliset hammaslääkärit pyrkivät olemaan poistamatta toivottomintakaan nysää. Minulla alkaa olla erittäin hevosmainen hampaisto; voisin käyttää kuolaimia tuosta vain. Olipahan taas saatanallinen kokemus, se hampaanpoisto. Tulehtunut ien kun ei puutunut kunnolla, ja hammas oli muutenkin arka kuin silmäterä, siihen ei olisi kärsinyt koskea ollenkaan. Hl. teki urheasti työtään ja nitkutti uhrin irti leukaluusta. Tulin siinä ajatelleeksi miten avuttomia ihmiset olivat ennen, kun ei ollut lääkäreitä, hammaslääkäreistä nyt puhumattakaan, varsinkaan sen jälkeen kun Taivaan nimessä oli saatu hengiltä kaikki lääkinnällisiä asioita vähänkin ymmärtävät. Lukekaapa esimerkiksi Nancy Mitfordin kirja Aurinkokuningas. Se on hyvin sujuvasti ja asiantuntevasti kirjoitettu Ludvig XIV:n historia. Tuon senaikaisen maailman mahtavimman miehen suussa ei ollut lopulta kuin pari tynkää jäljellä hampaista. Hänellä oli vanhemmiten mm. peräsuolen avanne, jonka hänen hovilääkärinsä, oikeastaan parturi, leikkasi ilman tietoakaan puudutusaineista. Kuvitelkaa, jos mielikuvituksenne riittää! Ko. entinen parturi oli kyllä hyvin harjoitellut etukäteen vangeilla, jotka enimmäkseen kuolivat koeleikkausten vuoksi. Kuninkaankaan leikkaus ei onnistunut täysin ensimmäisellä kerralla, joten hänen piti alistua uudestaan samaan hirveään kidutukseen. Hovin lääkärikunta onnistui tappamaan hänen koko kukoistavan sukunsa niin tarkalleen, että vain yksi hänen pojanpojistaan pelastui neuvokkaan ja itsepäisen hovirouvan ansioista, hän kun ei suostunut luovuttamaan lasta lääkäreitten käsiin. Siispä Ranskalla oli sitten Ludvig XV. Kaikkeen sellaiseen verrattuna elämme ihanassa maailmassa, vaikka alammekin olla jo ylilääkittyjä.

Paitsi historiaa ajattelin siinä kidutuspenkissä liminaalitilaa. Sehän oli liminaalitila jos mikä! Ja liminaalitilassa on voimaa, aivan valtavasti onkin. Sen ajatuksen ja kokemuksen turvin minäkin kestin lopultakin kohtalaisen hyvin leukahermojeni sohimisen. Liminaalitiloja kannattaa tavoitella ja etsiä, sillä voimaa ei ole kenelläkään liikaa.

Hammastelua

2007-05-31T19:14:00.000+03:00

Toikkaroin ympäriinsä tokkuraisena ja hiki päältä kaatuen. Sekä tokkuraisuus että hikoilu johtuvat runsaista määristä särkypillereitä, joita joudu nakkelemaan emättiini kyetäkseni ollenkaan edes toikkaroimaan ympäriinsä. Hammassärkyni nimittäin on osoittautunut pahaksi tulehdukseksi, joka raivoaa ikenissä ja kitalaessa. Onneksi sain ajan hammaslääkärilleni huomisaamuksi. Olen vain hieman epäilevällä mielellä hänen suhteensa. Mikä hemmetin mämmikoura sellainen hammaslääkäri on joka paikkaa hampaan niin että se on muutamassa viikossa mädännyttänyt puoli päätä? Muistan erinomaisen hyvin, vaikka olinkin käynyt ulkoavaruudessa hänen paikkaillessaan, miten hän sanoi arahkolla äänellä hampaan olevan kummallisen, ja vielä halkinaisenkin, mutta hän nyt vain teki parhaansa sen kanssa. Nuljaska! Toki voin syyttää vain itseäni; minun olisi pitänyt mennä heti seuraavalla viikolla takaisin kun huomasin, että kolotus vain yltyy. Olen varma että opin tästä tapauksesta jotakin. Kunpa vain tietäisin, mitä. En haluaisi luopua kokonaan juuri tästä hampaasta, sillä sen vierustoverit ovat jo kauan sitten joutuneet menemään kaiken lihan tietä. Purennan kannalta voisi olla parempi pitää mahdollisimman paljon omia hampaita tallella. Kenties elän vielä neljäkymmentä vuotta? Se olisi hauskempaa omien hampaitten kanssa. Ääh, tämä on joutavaa marinaa. Mutta en olekaan oma itseni särkypilleripilvessä ollessani.

Olin tänään keikkatöissäkin, tokkurasta huolimatta. Se työ ei vaadi minkäänlaista henkistä eikä ruumiillista ponnistusta, kärsivällisyyttä vain, joten sitä voi tehdä vaikka pää kainalossa. Nyt kotona kyllä haittaa kovasti tämä kurja tila. Koettakaa itse kääntää kirjaa kun pelkkä kielen siirrähtäminen väärää paikkaan suussa tiristää vedet silmistä! Minulla on työn alla niin mielenkiintoisen kirjan kääntäminen, että en malttaisi muuta tehdäkään. Ikävä kyllä sitä kaikkea muuta on pakko tehdä, voidakseni edes joskus paneutua kääntämiseen. Kääntämisestä taas tuli mieleeni, että minulta on alettu kysellä LaVeyn muittenkin kirjojen käännöksiä. Enpä tiedä. Hauskoja käännettäviä ne varmasi olisivat, ovathan ne kirjoinakin verrattoman paljon hilpeämpiä kuin Saatanallinen Raamattu. Jotenkin vaan ei ota tulta se idea.

Kolotuksia, hermoilua, nekrologiaa

2007-05-31T00:33:00.000+03:00

Yö ehti taas kerran huomisen puolelle. Näpyttelen vielä koneellani, vaikka aamu tulee liian pian ja pitää nousta ja lähteä vieraan sorvin ääreen. Onhan se toki hauskaakin, välillä. Ajattelin päivällä, että jo yksin avaran tilan vuoksi on välillä hyvä olla poissa omasta pikku luukustaan. On helppo hengittää kun ympärillä on tilava halli. Ulkona sataa, oikein kunnolla, ja raskas kosteus vyöryy sisään avonaisesta parvekkeen ovesta. Saunamainen olo jo nyt, vaikka ei ole vielä edes kesäkuu. Tästä taitaa tulla sään puolesta säällinen kesä.

Poikkesin aamulla töihin mennessäni paikallisen terveyskeskuksen labrassa otattamassa verikokeita. Blood ladyna sattui olemaan harjoittelija, joka menetti hermonsa heti kun ei osunutkaan ensi yrittämällä suoneen. Koetin rohkaista häntä työntämään neulaa syvemmälle, sillä suoneni ovat todella helposti löydettäviä, mutta hän joutui paniikin valtaan ja ryntäsi etsimään apua. Hetken päästä hän palasi mukanaan kokeneempi kollega, jolta homma kävi. Hiukan kävi sääliksi neitosta; millainen hoitsu sellaisesta tulee, joka hermostuu jos ei heti onnistu? Toivottavasti hänen luontonsa lujittuu kokemuksen myötä.

Noin muuten olen kitunut leukasäryn kourissa. Ilmeisesti taannoisen hammaslääkärissäkäyntini jälkiseurauksia. Luulin jo saaneeni kolmoishermosäryn, kun puolta päätä repi niin pirunmoisesti, mutta eiköhän kyseessä kumminkin ole vain hammasperäinen vaiva. Yritin saada ajan hammaslääkärilleni, mutta en ole vielä onnistunut saamaan ketään puhelimeen hänen vastaanotoltaan. Diabeetikon ei sovi leikkiä hampaittensa kanssa, ettei vain mätä leviä viattomasta pikku juuritulehduksesta koko päähän. Vaikka en millään voikaan hyväksyä diabetestani, täytyy minun sentään pitää joku roti terveyteni suhteen.

Odottelen tässä aika hermona Left Hand Path -kirjan jenkkipokkariversiota postista. Entä jos se näyttääkin aivan karmealta? No, se ei olisi mikään katastrofi, sitähän voi viritellä niin kauan että se näyttää juuuri oikealta. Kirjoista puheen ollen, Mustan Kanan uusi erä tuli tiistaina. Olin hieman varpaillani että mikä siitä tuli, painatin sen eri kirjapainossa kuin ennen, mutta ei hätää, tulos oli hyvä. Jostain kumman syystä se ikivanha grimoire on lähtenyt yhtäkkiä menemään kaupaksi vaikka kuinka, ihan ilman mainostamista. Kyllä se onkin hauska kirja, yhtä aikaa luettava tarina ja aika erikoinen maaginen kokemus. Suosittelen!

Päivällä töitä tehdessäni mietin, millaisen nekrologin haluaisin itsestäni kirjoitettavan. Sain iden siihen kirjailija Kirsi Ellilän blogista. Hänen itselleen laatimansa kirjoitus oli aivan hurmaava! Yllätyksekseni minun olikin vaikea keksiä mitään todella mahtavaa omaan jälkikirjoitukseeni. Ne sisäiset asiat, joita arvostan, eivät oikein näy ulospäin, ainakin luulen niin, saati sitten että niitä voisi kirjoittaa julki, tai kuvitella jälkeenjääväisteni niitä edes tietävän niin että voisivat kirjoitella julki. Sitäpaitsi olen viime aikoina käynyt läpi jonkinmoista henkistä jätteidenlajittelua, koettaen siivilöidä pohjakurastani esille kaiken arvokkaan, jos siellä mitään sellaista on. Sellainenkin vaikuttaa muostokirjoituksen laatimiseen, kumma kyllä. Oli miten oli, sinänsä yksitoikkoisen työn vastapainoksi on hauskaa pohdiskella sellaista asiaa kuin muistokirjoitustaan.

Tuli vielä mieleeni, että sain viikolla tri Michael A. Aquinolta meilin, jossa hän kiitteli minua The Left Hand Pathin julkaisemisesta. Hän on kirjoittanut siihen erittäin osuvan esipuheen, muuten. Arvostan suuresti hänen mielipidettään. Kirja on yleensäkin saanut paljon kiitosta, ja se visio, joka minulla oli silloin kun pyysin Tapio Kotkavuorta kirjoittamaan kirjan vasemman käden polun ideologiasta, on toteutunut. Moni on saanut kirjasta uusi näköaloja muuten ehkä tukkoiseen tiehensä tässä elämässä.

Tunnelmointia Evan äärellä

2007-05-26T14:01:00.000+03:00

Eva löytyy jo YouTubesta ja minä olen kuunnellut sen monen monta kertaa. Perun sanani kappaleen tusinamaisuudesta. Toki se on tavallaan perinteinen, mutta kokonaisuutena se on sydäntäriipaiseva balladi. Ellei Tuomas Holopainen olisi kertonut jossain haastattelussaan sen kertovan koulukiusaamisesta, tarinaan ei ehkä pääsisi niin hyvin sisälle. Kyllä se silti koskettaa vaikka ei taustasta mitään tietäisikään. Olen käristynyt monenlaisissa tunteissa kuunnellessani kappaletta. Se herätti muistoja, joita en olisi halunnut muistaa, ja huomasin hämmästyksekseni melkein kyynelehtiväni... Nolo juttu. Mutta kun musiikki tekee sellaista, se on hyvää musiikkia, minusta. Sopiiko Anette Nightwishiin vai ei, sen arvioin lopullisesti vasta kun kuulen ensimmäiset live-esitykset. Levyllähän voi tunnelmoida ja kikkailla äänellään vaikka kuinka, mutta livetilanteessa totuus paljastuu.

Kulttuurihistoriaa ja ääntelehtimistä

2007-05-25T21:37:00.000+03:00

Kuultu - Nightwishin Eva Anette Olzonin laulamana. Kuulin sen heti aamuseitsemän uutisten jälkeen YleX:ltä. Tunnelmani olivat sekavahkot kuuntelun jälkeen. Anetten ääni on kaunis ja sopii hyvin kappaleeseen, mutta kokonaisuus on oudon mitäänsanomaton. Jotenkin tusinamainen. Mutta voihan se johtua siitäkin, että radioni ei ole äänentoisto-ominaisuuksiltaan mitään parasta A-luokkaa.

Tämä kulttuurihistoriallinen tapaus siis tuli täten muistiinmerkityksi. Toinen kulttuurihistoriallinen tapaus tänään on kääntäjien yhteisen blogin, Kontekstin avaaminen. Uskon, että siitä tulee mielenkiintoinen! Olen itsekin siinä mukana; saa nähdä, ehdinkö/saanko toimeksi kirjoittaa sinne ensimmäistäkään lastua.

Noin muuten päiväni on mennyt lepäilyksi. Saatuani käännettyä päivän urakan kellistyin ottamaan pienet tupluurit, kolme-neljä tuntia. Sitten lähdin ulos. Oikein kunnolla levänneenä sitä jaksaa tallustaa. Tein pitkän lenkin ihanassa varhaiskesän ilmassa ja löysin itseni kirjastosta. Kirjastosta on hyvä löytää itsensä. Muutakin löysin sieltä, nimittäin peräti kaksi kirjaa, jotka opastavat äänenkäytössä. Minun on pakko saada ääneni sellaiseen kuntoon, että äänityksistäni saa selvää. Sellainen voimaton sössöttys kuin ääneni nyt on ei juuri ilahduta, saati että sillä voisi tienata taas yhden siivun jokapäiväistä leipäänsä. Toivoa sopii, että seinänaapurini kestävät ääniharjoitukseni. Ei jumppa ja lihasten vatkutttaminen toki ketään haittaa, vaan kaikkinainen ääntely ja ölinä. Mutta sodassa, rakkaudessa ja leivän tienaamisessa ovat kaikki keinot luvallisia.

Oopperalaulua ja muuta suunsoittoa

2007-05-24T20:32:00.000+03:00

Rankka päivä alkaa olla illassa. Koko viikko on ollut rankkaa vääntöä, oikeaa nylkyttämistä, mutta nyt olen päässyt hieman rauhallisempaan vaiheeseen. The Left Hand Path on nyt vääntynyt jenkkipokkariksi, ja sitä voi tilata CaféPressistä. Olipahan kova homma! Ikinä en ole joutunut tekemään samaa työtä niin moneen kertaan! Pieleen meni kaikki mikä vain saattoi pieleen mennä. Vieläkään en voi olla mitenkään varma, miltä kirja oikein näyttää painettuna. Tilasin heti itselleni pari kappaletta, ihan vain nähdäkseni valmiin työn. Virkistyäkseni työn jälkeen kuuntelen samalla YouTubesta ihanaa musiikkia, Bizet'n Carmen-oopperaa. Huippulaulajien esityksiä löytyy vaikka kuinka. Oikeastaan ajauduin tänä iltana Carmenin pariin Nightwishin takia. Olen käynyt läpi sen tuotantoa viime aikoina. Löysin nimittäin kirjastosta Nightwish-kirjan, joka antaa mielenkiintoista lisätietoa eri lauluista. Olenhan toki aina tykännyt ainakin jossain määrin NW:stä, ja nyt alan ymmärtää, miksi. Kirjassa Tuomas Holopainen kertoo tekevänsä musiikkia tunteillaan, ja se kuuluu. Se on niin aitoa ja puhuttelevaa kuin musiikki voi olla. Tarja Turusen oopperalaulun kuuleminen muistuttaa minua aina muista upeista aarioista ja laulajista. Nythän NW:llä on uusi laulaja ihan julkisessa tiedossa. Ensi kuulemalta minusta tuntui, että Anette Olzonin ääni ei kanna hentoudessaan NW:n kaikkiin ulottuvuuksiin, mutta jauhettuani pikku näytepätkää moneen kertaan korvani alkoivat erottaa siinä pohjaa vaikka mihin. Aikanaan sitten kuuluu, ovatko odotukseni oikeutettuja. Kaipa tässä voi luottaa NW:n tyyppien arvostelukykyyn, ainakin paremmin kuin omaan makuuni, jota väitetäänkin huonoksi.

Kaiken uurastuksen jälkeenkään en ehdi heittäytymään lepotilaan, sillä jonossa on tuhat uutta hommaa entisten vuoroaan odottavien lisäksi. Kaiken huipuksi asiakas soitti ja pyysi tulemaan keikkahommiin ensi viikolla. Tokihan se sopii, vaikka olenkin päättänyt minimoida keikat niin vähiin kuin ikinä. Raha ei kuitenkaan tee pahaa. Keikan jälkeen on aina niin kivaa kirjoittaa lasku. Mahtaakohan minusta tulla tylsimys kaiken tämän tolkuttoman nyherryksen vuoksi? Tai jospa olen jo, en vain tajua sitä? Hyvä esimerkki: eräänä päivänä minulle soitti mielipiteitten keräysfirman puhelinhaastattelija, joka halusi kyseli yrittäjien mielipiteitä vakuutusyhtiöistä ja pankeista. Suostuin osallistumaan haastatteluun, mutta kyselyn kuluessa huomasin räyhääväni haastattelijaneitoselle väittäen joitakin kysymyksiä tyhmiksi ja sellaisiksi, joihin vastaaminen on ajanhukkaa, joten hyppääpäs ne yli ja kysy jotain muuta. En tehnyt sitä tarkoituksella, se vain tapahtui. Huolestuttavaa. Minussa taitaa olla sisäänrakennettu paskiainen, joka pullahtaa esiin itsestään. Erittäin huolestuttavaa.

Vaatetuksellista valaistumista sun muuta sunnuntaipuuhastelua

2007-05-20T22:06:00.000+03:00

Sunnuntai tuli ja meni. Kumma että ehdin saada siitä ylipäätään minkäänlaista havaintoa! Päivät surahtelevat ohi tolkuttoman nopeasti, sotkeutuvat öihinkin tämän tästä. Ei ole ollenkaan harvinaista että teen töitä koko yön ja lähden sitten viiden korvilla aamukävelylle. Yöllä on leppoisaa tehdä töitä. Voi tosin olla, että seinänaapurini ei varsinaisesti tykkää alati kilkuttavista näppäimistäni, mutta ei hän kyllä ole valittanut. Ulkoillakseni tänäänkin survoin pyörälläni alamäkeen Vaarniemen rantaan, ainakin matka tuntuu alamäeltä rantaan päin. Että se paikka on kaunis! Vaikka tuuli kylmästi ja puuskaisesti, suojaisella rannalla aallot liplattelivat juuri sopivan pieninä. Vielä eivät kaislat ole nousseet tukkimaan näköalaa. Panin merkille uuden huvilan, joka oli noussut vastapäiselle rannalle. Vielä keskentekoisena se oli karmaiseva muistutus siitä, miten suurella rahalla ja hyvällä maulla ei välttämättä ole tekemistä keskenään. Voisi kuvitella, maalaisjärjellä ainakin, että jos rahasta ei tee tiukkaa, sitä rakentaisi rannalle huvilan, joka sovittautuisi herkästi haavoittuvaan kallioiseen rantamaisemaan kuin olisi siihen kasvanut, sen sijaan että räjäyttää ammottavan haavan rantakallion kylkeen ja pystyttää siihen sanoinkuvaamattoman ruman, monen kerroksen korkuisen nelikulmaisen kuvatuksen. Kusipäät on meillä aina keskellämme. Antavat hyvän peilin itsellemme. Ainakin sopii toivoa niin.

Pyöräreissuni sujui kaikin puolin rattoisasti. Olen kokenut hiljakkoin vaatetuksellisen valaistumisen, jonka ansiosta hapensaantini on nykyään vaivattomampaa kuin ennen. Tajusin nimittäin siirtyä käyttämään henkseleitä. Ennen tätä valaistumistani koetin saada housuni pysymään ylhäällä vyön avulla. Se piti kiristää aika tiukkaan, ja siltikin saattoi tapahtua niin, että vatsakumpuni pääsi livahtamaan sen alta karkuun. Etumukseni näyttää tiineeltä emakolta, joten ei siinä oikein ole vyölle sijaa. Tulin miettineeksi, viritellessäni sitä vyötä aamuna muutamana tarpeeksi kireälle, että mitenkähän isomahaiset miehet, joita on liikkeellä runsaasti, oikein saavat housunsa pysymään ylhäällä. Juuri silloin koin sen valaistumisen. Sieluni silmiin nousi trumpettien soidessa henkselien kuvajainen. Siirsin heti ainoat henkselinini retkeilyhousuistani niihin housuihin, joita käytän silloin kun en rymyä erämaissa. Aah mikä vapauden tunne siitä operaatiosta seurasikaan! Pystyn hengittämään hyvin vapaasti, eikä se ole mitätön asia ollenkaan. Heti seuraavalla kauppareissulla ostin lisää henkseleitä.

Henkselit siis vapauttivat liikkumispuoleni uuteen kukoistukseen, mutta työpuoli on pysynyt yhtä tukkoisena kuin ennenkin. Teen ihan liikaa töitä, mutta mitä tuhannen turkasta muuta sitten tekisin? Minulla on koko ajan enemmän töitä kuin ehtisin tehdä, mutta olen jo oppinut ottamaan rennosti. Maailma ei mene minnekään alta pois, jos jokin asia ei valmistukaan saman tien. Monen monille asioille tekee vain hyvää saada hieman kypsyä. Itse olen kypsynyt välillä hieman liikaakin, kun joku homma ei ole sujunutkaan niin sukkelasti kuin kuvittelin. Eniten vaivaa minulle on tuottanut The Left Hand Path -kirjan jenkkipokkariversion tekeminen. Se ei ole vieläkään painovalmis. Olen onnistunut kämmäämään joka ikisen vaiheen sen teossa, ja eilen illalla, kun aloin siirtää sitä painoon, sain huomata tehneeni vielä yhden pirullisen kämmin. Ei muuta kuin tee työ uudestaan, alusta asti. Aargh! Kuitenkin se kirja kestää kyllä pienen viivästelyn. Eurooppalainen versio on lähtenyt menemään kaupaksi melkein itsestään, ja ensimmäiset arvostelut ovat olleet hyviä. Aivan ensimmäiseksi kirjan ehti arvostelemaan kirjailija Ensio Kataja, jonka mielipiteille annan suuren arvon. Tässä on linkki hänen arvosteluunsa. Kansainvälisen myynnin aloittaminen on vaatinut paljon uuden oppimista, ja olenkin siinä vasta aivan alussa. Minusta oli karmean huvittavaa havaita olevani äkkiä mukana kansainvälisessä bisneksessä! Sitäkin bisnestä hoidan kuitenkin omalla pimeällä tavallani.

Tänään kuitenkin tein vain pikkuisen varsinaista työtäni, sillä annoin itselleni aikaa leikkiä äänityslaitteillani. Aikani äherrettyäni ja päästeltyäni suustani runsaasti alatyylisiä mutta värikkäitä ilmauksia keksin vihdoinkin, millä tavalla saan mikin kiinni standin käsivarteen niin että se pysyy siinä ilman jeesusteippiä. Mikkitekniikkani sai aivan uutta potkua. Äänitin Sitkas Vitin scifitarinan Häntälapset, ja käytin sen taustana Happosuden upeaa kappaletta nimeltä Sticks-n-Stones. Se antoi juuri oikeanlaista karmivuutta tarinaan, joka sinänsä on yksinkertaista perusscifiä. Äänien käsitteleminen on hauskaa! Olen itse enemmän auditiivinen ihminen, ja hahmotan asioita mieluusti juuri äänien avulla.

Toki tässä on tapahtunut kaikenmoista sitten edellisen muistiinpanoni, mutta ne asiat ovat enimmäkseen hyvin yksityisiä, tai sitten sellaisia, joita ei ole sopivaa levitellä yleiseen tietoisuuteen. Noin kokonaisuutena elämäni tuntuu mahtavalta edelleenkin. Nythän on jo kesäkin! Tervapääskyt viuhahtivat nenäni edestä kun haahuilin parvekkeellani. Sydämeni aivan hypähti ilosta. Se teki hyvää, sillä olen nähnyt pari aivan karmeaa painajaisunta viime aikoina. Niiden unien tunnelma aivan kuin leikkautui pois tervapääskyjen tuottaman ilon myötä.

Partiomarssiajatuksia pyhätyön lomassa

2007-05-06T22:31:00.000+03:00

Kiireinen työsunnuntai, mutta toki ehdin liikkeellekin. Tein sunnuntaikävelyni Turussa; samalla vaivalla sain nauttia sekä liikunnasta että raittiista ilmasta, kulttuurista puhumattakaan. Viimemainittu tosin rajoittui näyteikkunatasolle. Sattumoisin osuin torin reunaan samaan aikaan kun vuosittainen partiolaisten marssi oli alkamassa. Juutuin niille sijoilleni niin pitkäksi aikaa että viimeinenkin reipas marssija oli kadonnut kaukaisuuteen tomeran rummunjytkeen saattelemana. Tapani mukaan itkin vuolaita kyynelvirtoja siinä torin reunalla katsellessani tapahtumaa. Ryhmä toisensa jälkeen meni ohi sotilaallisen säntillisesti iän ja pituuden mukaan järjestettynä. Vanhimmat naamat olivat keulilla, ja rivit lyhenivät tasaisesti häntäpäätä kohti. Ihan viimeisenä tuli yleensä pari vanhempaa henkilöä, joiden tehtävänä oli ilmeisesti vahtia, että kaikkein pienimmät eivät eksy sieltä hänniltä. Olen aina ollut jollain lailla heikkona partiolaisuuteen, kaipa Ernest Thompson Setonin Kaksi partiopoikaa -kirjan ansioista. Kotiseudullani ei ollut mahdollista osallistua siihen toimintaan, lähin lippukunta sijaitsi erittäin monen poronkuseman päässä. Muistan tunteneeni syvää katkeruutta kun keskikouluaikoina kirkonkylät rikkaimpien perheitten lapsoset tulivat kouluun pukeutuneina partiopukuun partiolaisten juhlapäivänä. Aah mikä kateuden kyy korvensikaan rinnassani silloin!

Oikeastaan en ole enää nykyään niin varauksettoman ihastuksissani partiotoimintaan. Tuli jotenkin outo fiilis, ei täysin positiivinenkaan, kun katsoin sitä marssia. Onhan toki ihanaa, että monen sukupolven ikäiset ihmiset voivat sillä tavalla harrastaa terveellistä toimintaa pikkulapsesta hamaan hautaan saakka, siinä ei toki ole mitään negatiivista. Mutta kun ajattelee, millainen ideologia partiotoiminnan ytimessä jyllää, alan tuntea oloni epämukavaksi. Ja vielä sekin ajatus, että ihmiset on todella helppo saada lapsesta asti kasvatettua ihan mihin ajatukseen ja ideologiaan tahansa niin, että he ovat valmiit uhraamaan kaikkensa sen vuoksi, se on iso juttu. Minusta tuntuu, että kirkassilmäisistä partiolaisista ei ole pitkä matka lapsisotilaisiin. Ja kun olen aivan varma, että heti teini-iästä lähtien partiotoiminta merkitsee vain hyvää tekosyytä mennä jonnekin kavereitten kanssa ryyppäämään viikonlopuiksi, niin voin vain huokaista ja ajatella hellää huolta tuntien niitä pikku sudenpentuja, jotka ovat sovittelemassa tassujaan samalle tielle. Vanha mörkö, kyynisyys, tässä taas nostelee päätään.

Yllätyksekseni havaitsin, että liikutukseni ei suinkaan johtunut niistä pikkuisista väiskihatuista, vaan rummuista. Rumpujen jytke itkettää minua aivan kauheasti. Olisi kiva tietä, miksi. Jos uskoisin reinkarnaatioon, voisin kuvitella joutuneeni kokemaan hirveitä menetyksiä tilanteissa, joihin liittyi rummutusta. Ihmisillä on kummallisia ominaisuuksia, vai miksi tuota nyt luonnehtisi. Onneksi japanilaiset ovat keksineet ripsivärin, jota ei irrota kyynel eikä sade, vaan vain tarpeeksi lämmin vesi. Saatoin siis antaa vesien virrata ihan vapaasti tarvitsematta luulla näyttäväni kohta sateeseen unohtuneelta pandakarhulta.

Uudiskirjatyöteliästä perjantaita

2007-05-04T21:14:00.000+03:00

Työteliäs ja muutenkin vauhdikas perjantai. Pysyttelin oman näppiksen äärellä, mitä nyt kiisin vaihdattamaan kesärenkaat alle (ja sain neuvon tarkistuttaa aurauskulmat), sekä hoitelin yhden jos toisenkin muun kiitolaukkaa vaativan homman. Käväisin mm. ostamassa uuden kännykän, sellaisen alle 40 euron hintaisen pikku nokialaisen. Tässä on yritysjohtaja, joka ei tarvitse super-hyper-naper-kännykkää. Kyllähän silti sorruin turhaan kulutusjuhlaan: entinenkin känny on kunnossa, ja ostin siihen hiljakkoin uuden akunkin. Mutta uuden kännykän pieni koko yhtyneenä halpaan hintaan ylitti tuhlailunestokynnykseni. Voin siirtää entisen nokialaiseni lankapuhelimen tilalla olevan vielä vanhemman nokialaisen tilalle. Siitä on akku jo aivan loppu. Oli miten oli, sain selitellä itselleni aika kauan ennen kuin tein moisen turhahkon investoinnin. Onkohan minusta tulossa saituri?

Eilinen oli hauska päivä sekin. Työkeikalla palattuani löysin nimittäin hämmästyksekseni oveni takaa kasan kirjalaatikoita. Ilman vähäisintäkään ennakkovihjettä oli siten Tapio Kotkavuoren The Left Hand Pathin uunituore painos päässyt tulla tupsahtamaan kotiin asti. Onneksi kukaan ei tässä epämääräisehkössä talossa tiennyt, mitä niissä pahvilaatikoissa majaili. Olisivat voineet häipyä, ne laatikot!

Kirjasta alkoi tulla ympäri maailmaa tilauksia heti kun kirjailija mainitsi sen ilmestymisestä blogissaan. Aika hassua ajatella, että kirja, jota Suomessa tuskin uskalletaan ottaa kirjastoihin, on ollut hartaasti odotettu merkkitapaus ulkomailla. Mitähän siitä pitäisi ajatella? Ainakin, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Niinpä. Olen viettänyt pitkät tovit muokkaamassa hätämyyntisivua nettiin ja kirjoittelemassa meilejä tilaajille. En ehtinyt edes ajatella, että olen maailman huonoin kirjeenkirjoittaja, ainakin jos ne pitää kirjoittaa englanniksi. Mutta onhan aivan eri asia kirjoittaa asiallista asiaa kuin kehitellä jotain persoonallista. Mistä tulikin mieleeni, että toisaalla MySpace-boksiini on yhtäkkiä ruvennut tulemaan afrikkalaisten teinipoikien lisäksi ihan aikuisia miehiä, jopa valkoihoisia, ympäri maailman. Toinen toistaan komeampiakin. Mikä niitä miehiä vaivaa? Miten on mahdollista, että kuuttakymmentä lähentelevä isohko naisihminen, kaikkea muuta kuin kaunis, saa heidät suorastaan runollisiksi? Onko se tämä eksoottinen suomalaisuus? Ei se voi olla keväthulluuttakaan, ainakaan niissä maapallon osissa, joissa lähestyy keskitalvi. No, onhan se hyvää kielenharjoitusta jos ryhtyisin meilailemaan tai meseilemään tai suorastaan skypettämään heidän kanssaan. Pelkään vain, että yksi jos toinenkin heistä ottaisi liian kovasti tulta ja tulisi onnettomaksi. Kylläpä minulla on kummallisia ajatuksia. Mutta olen vanhanaikainen nainen, ja säällisen (lue: tukahduttavan) kasvatuksen saanut. En minä jaksa pyörittää kovin suurta haaremia, enkä varsinkaan kestäisi tehdä ketään onnettomaksi. Olen varma, että jotkut ystäväni nauravat itsensä tärviölle tämän tunnustukseni vuoksi, mutta naurakoot. Jokaisella on ristinsä.

Vappuaamun aatoksia

2007-05-01T10:57:00.000+03:00

Rauhallinen Vappuaamu. Kirkasta, kylmää, siis ulkona. Taitaa olla naapurusto kalpeana hiljaa kun otti eilen hilpeänä kaljaa. Minä en ottanut mitään, tein normaaliin yrittäjätapaan kahdentoista tunnin työpäivän. Toki kävin postittamassa paketteja ja kaupassakin, mutta muuten jäi liikkuminen vähäiseksi. Se on paha juttu. Liikkumaton ihminen on surkea ihminen. Ei kulje ajatus, ei kierrä veri, ei toimi suoli.

Saatanallisen Raamatun uusi painos tuli ja tuotiin perille asti tällä kertaa. Nuori mies jaksoi purkaa lavan ala-aulassa ja tuoda laatikot useampana eränä nokkakärryillään ylös viidenteen kerrokseen. Edellisellä kerralla työssä oli vanhempi mies, joka jätti kirjalavan alas, hyvä että jaksoi tuoda rahtikirjan kuitattavakseni. Tämänkertaiselle kuskille annoin palkkioksi yhden upouuden kirjan, mikä ei ollut yhtään liikaa hyvin tehdystä työstä.

Lisäsin sivupalkkiin kuunvaiheet. Kuu on kiehtova. Sitä on hauska seurata. Pällistelin sitä yöllä parvekkeeltani pitkät tovit. Se on niin lähellä, niin kaunis.

Mitähän jännää tänään tapahtuu? Mitähän jännää teen tänään? Ainakin minun pitää kehitellä Tapio Kotkavuoresta sopivaa kuva- ja esittelymateriaalia heinäkuun alussa Tampereella pidettäviä Lumous-goottifestareita varten. Hän esiintyy niiden aikaan kirjailijavieraana Bukra-kirjakaupassa. Mielenkiintoiset festarit!

LISÄYS YÖMYÖHÄÄN

Hmmm, taitaa olla jo huominen... myöhäisten päikkärien jälkeen jaksoin tehdä töitä vielä monta tuntia...

Aloitin tämänkesäisen pyöräilykauteni. Kyllä, nyt on kesä: pääskyset ovat tulleet. Ainakin pari yksilöä. Ajelin Rauvolanlahden rantaan, löysin hurmaavan kolkan ja juutahdin sinne kirjoittamaan kynä sauhuten ja kädet kylmästä sinisinä muistiinpanoja fantasiakirjaani varten. Kas kun se paikka sattui olemaan juuri sellainen, jonka kautta päähenkilöni kulkevat mennessään kohti julmia ja arvaamattomia kohtaloita. Minun piti saada muistiin tunnelmat ja yksityiskohdat. Paikalle mennessäni sinne tuli muuan pariskunta, jonka miehenpuoli aloitti kännykkäkarjunnnan ja naisenpuoli yhtä volyymikkaan keskustelun kanssani. Se keskustelu tosin oli aika yksipuolista; tuskin ehdin tuikkaista sanan vastaukseksi hänen kommentteihinsa kun hän jo kiiruhti kailottamaan lisää mielipiteitään paikan kauneudesta ja ilman kylmyydestä 'mutta onhan tämä sentään Vapuksi hieno sää', sekä muita samantasoisia sosiaalisia tyhjänpäiväisyyksiä. Liekö opettaja tai joku muu luennoitsija, joka on tottunut asettelemaan äänensä sellaiseksi että takapenkillekin kuuluu. Onneksi pariskunta nousi pian pyörilleen ja poistui, edelleenkin äänekkäästi möyhäten. Ajellessani takaisin kotiin polveni alkoivat valittaa kurjaa kohtelua. Pitkästä aikaa todella tunsi, että polvet ovat kahden luun yhtymäkohta, (vai kolmen? mihin pohjeluu kiinnittyykään?) joka on luonteeltaan rikkimeneväinen ja kuluva konstruktio. Voi ei! ajattelin. Käykö tässä nyt niin, että en pystykään ajamaan pyörällä tänä kesänä? Polvien lisäksi häntäluuni muistutti olevansa huonolla tuulella sekin. Voi, vali vali! Tämä huudahdus on peräisin Pratchettin pieniltä sinisiltä miehiltä, jotka ovat maailmankirjallisuuden kivoimmat äijät. Mac Nac Feeblet, siis. '--- neljätkymmenet kasvot, jotka olivat täynnä huolta ja murtuneita neniä.' (Muistinvarainen lainaus Tähtihatusta.)

Mihin jäinkään? Ai niin. Pyöräilin siis takaisin kotiin kohmeisena ja polvet rutisten ja vihloen ja persusta hellänä kuin silmäterä, ja asetuin viettämään Vappua. Se tarkoitti lähinnä myöhäistä lounasta ja hyvin tarpeellisia, pitkiä päivätorkkuja. Herättyäni asetuin sorvin ääreen ja olenkin tässä saanut aikaan monenmoista mielenkiintoista, mutta en sinne päinkään tarpeeksi. Harmi että pitää taas huomenissa lähteä keikkahommiin. Tai taitaa olla jo tänään. Muutaman tunnin kuluttua siis. On täysikuu, mutta sitä ei näy. Mistä nuo paksut pilvet oikein ilmestyivät? Eipä silti että tarvitsisin kuuta mihinkään juuri nyt. Aikamoinen ajatus, muuten! Kuu on tuolla otettavissa ja käytettävissä aina kun sitä tarvitsee! Jätän lukijoitteni mielikuvituksen varaan sen, mihin kuuta voisi tarvita...

Kirjallista kulttuuria, perheasioita ja keittiöllisiä toimia

2007-04-29T21:48:00.000+03:00

Suloinen viikonloppu: oleilua, rauhallista näpertelyä, pitkiä kävelylenkkejä. Ja nukkumista. Minä rakastan nukkumista. Se ei ole passiivista könöttämistä punkanpohjalla. Mitä tahansahan voi tapahtua unimaailmoissa. Kaiken muun lomassa lueskelin monta kirjaa. Tänään mm. Märta Tikkasen kirjan Kaksi. En saanut sitä laskettua käsistäni ennen kuin olin päässyt loppuun asti. On kiehtovaa lukea sellaisista kulttuuri-ihmisistä kuin Tikkaset. Heidän elämässään raivosivat myrskytuulet. Molemmat kirjoittivat, ja Henrik lisäksi piirsi. Suomenruotsalainen kulttuuri on aika vierasta sellaiselle pohjanperiltä peräisin olevalle kuin minä, mutta lukutaitoisena olen kuitenkin saanut siitä jonkinlaisen hajun. Itse asiassa pidän muutamista suomenruotsalaisista kirjailijoista, tai heidän kirjoistaan, enemmän kuin suomensuomalaisista kirjailijoista. Noin yleensä, siis. En ole mikään kauhean innokas suomalaisen kirjallisuuden ystävä. En juuri lue kotimaisia uutuuskirjoja, muuta kuin asiallisia. Suomalaiset romaanit tuppaavat olemaan kummallisen epäkiinnostavia. Vain jos kuulen erityisen kiinnostavan arvostelun jostain uudesta kirjasta, saatan hakea sen käsiini. Useimmiten kuitenkin petyn. Se ei tarkoita sitä, että ne kirjat olisivat huonoja. Minulla vain on huono maku. On aina ollut.

Olen pohdiskellut kovasti viime aikoina elämäni ja toimeentulooni ja itseni toteuttamiseen liittyviä asioita. Jostain syystä ne nousevat esiin näin kevään korvalla. Eilen koin taas yhden valaistumisistani (koen niitä usein) ja havahduin tajuamaan erityisen kirkkaasti, kuka olen, ja mikä. Se johti yöllisten uniseikkailujen myllyn läpi käytyään uuteen oivallukseen, joka leimahti täyteyteensä kirjoitellessani päiväkirjaani aamutuimaan. Aamuisin on hyvin lähellä itseään, ja silloin kannattaa kuulostella ajatuksiaan. Tämänaamuiset ajatukseni osoittivat minulle tien, jota etenen tästälähin. Ainakin niin kauan kuin muistan. Muistini ei ole enää kovin luotettava. Minä kyllä luulen, että se johtuu siitä, että olen siinä iässä.

Aamukävelylläni melkein leijailin ylös kallioita oikaistessani pururadalle. Puolessa välissä rinnettä oli muuan vanhempi herrasmies keventämässä itseään toimekkaasti hyräillen samalla jotain laulua. Toivottavasti hän ei säikähtänyt liian pahasti havaitessaan, että hänen intiimillä toimellaan oli yleisöä. Toisaalta voisi ajatella, että kovin ujo ihminen ei asetu mäkeen kaikkien nähtäville moisessa puuhassa ollessaan. Tarina ei kerro, miksi herrahenkilö oli juuri siinä, aikamoisen hankalasti saavutettavassa paikassa. Oliko hän tulossa alas mäkeä, vai menossa ylös? Vaiko muuten vain rynnännyt kuin hirvi ylös kallioita luonnon kutsuessa? Ihmiset ovat merkillisiä olentoja.

Eilen minua ilahdutti Wanhan herran eli sisarussarjamme vanhimman jäsenen soitto. Keskustelimme hyvän tovin, ja ihmettelimme muunmuassa sitä, miksi koko parvemme ottaa niin harvakseltaan yhteyksiä toisiinsa. Hänen mielestään me kadumme katkerasti heikkoa yhteydenpitoa siitä alkaen kun ensimmäinen meistä kuolee. Niinhän siinä käy. Omat sisarukset ovat jotenkin niin itsestään selviä. Uutiset kiertävät toiselta toiselle niin että jokainen saa ainakin jotain tietoa muista, eikä sitten jää mitään erityistä tarvetta soittaa tai kirjoittaa. Ellei sitten ilmene jotain erityistä tarvetta. Tämänkertainen erityinen tarve liittyi perinnönjakoon. Ellei mikään muu niin perintöasiat saavat jäyhimpiinkin suomalaisiin tulista notkeutta. Me olemme suhteellisen rauhallinen joskin hieman arvaamaton sisarussarja ja selviämme varmasti hyvin vähillä kähinöillä tämänkin perinnönjaon byrokratiasta.

On siis tulossa Walpurgisnacht. Mistä tulikin mieleeni taannoinen simantekeleeni. Siitä tuli melko antavaa, jos niin voi sanoa. Kun korkin avaa, vaahto lentää kattoon asti kuin paremmastakin kuohuviinipullosta. Rusinat ampaisevat pullosta kuin luodit. Olen saanut melkein kaiken juotua, vaikka se lyhentääkin elinikääni. Ei diabeetikon pidä litkiä moista sokeri-hunajalientä. Simani ei kyllä maistu yhtään makealle. Uskon kuitenkin että en saa vastaavaa simantekokohtausta enää koskaan, joten menköön tämän kerran. Simalla huuhtelin tänään alas lounaspannukakkuni, jonka tekemiseen sain kimmokkeen syystä, jolla on tekemistäni jääkaappini tilan kanssa. Pannukakku kun ei varsinaisesti kuulu ruokavaliooni. Koska jääkaapissani ei ole edes voipakettia, kuten Jacqueline Kennedyllä hänen naituaan Onassiksen, täytyy keksiä jotain sapuskaa niistä aineista joita sattuu olemaan kuivakaapissa. Sunnuntai on muutenkin otollista aikaa kaikenlaisille keittiöllisille taudinkohtauksille.

Kirjallisesta tuotteliaisuudesta senverran, että sain toimeksi muokata erään ikivanhan fantasianovellini uuteen uskoon ja lähettää sen Legolas-lehteen. Tarina ei ole kummoinenkaan, mutta sen muokkaaminen oli hauskaa. Ellei se kelpaa lehteen, kukaan ei menetä mitään. Olen saanut siitä runsain määrin huvia jo nyt.

Hammaslääkärissä tai sitten ei

2007-04-24T00:41:00.000+03:00

Kävin hammaslääkärissä.
Tämä lyhyt lause sisältää niin paljon. Koko elämänmittaisen kammon, muistoja kidutuksesta, jolle ei löydy vertaa.

Siis: kävin hammaslääkärissä.
Mennessäni tärisin verenpaine tappiin kajahtaneena.
Pois tullessani olin kuin uskoon tullut: valaistunut, helpottunut, enemmän kuin hiukan hämilläni kaikesta tapahtuneesta.

Kun hammaslääkäritär tunki kalujaan suuhuni, pudotin itseni niin syvään rentouteen kuin pääsin.
Tärisin edelleenkin.
Turvauduin riimuihin.
Tärinä jatkui.
Oli siis tuotava peliin jotakin kovempaa: käskin itseni siirtyä pois, jonnekin muualle. Mihin vain, kunhan olisin poissa tilanteesta.
Ja yhtäkkiä en tärissytkään. Istuin kaarevan ohjauspulpetin edessä mukavassa tuolissa pidellen käsiäni kevyesti ohjauspalloilla.
Ohjauspalloilla!
Minä lensin avaruusalusta. Sellaista huvittavasti kliseisestä lautasmallia, jonka yläosaa kiersi rivi pyöreitä ikkunoita. Juuri sitä mallia, jota väitetään pölynimurin osaksi.
No jopas. Kuulostelin ympäristöäni. Aistin aluksen olevan melko suuren, ja sen muu väki nukkui kaikessa rauhassa. Ulkopuolella oli pelkkää pimeyttä. Mitään ääniä ei kuulunut. Minulla oli hyvä, rento olo. Tiesin mitä tein. Ajoin vahtia omalla vuorollani.
Minä olin vastuussa kaikesta sillä hetkellä. Olin siellä enkä kuitenkaan ollut.
Olin minä, enkä kuitenkaan ollut.

Tutkin itseäni: miltä näytän, mitä minulla on päälläni.
Nauroin samalla itselleni: kyllähän minä tiedän, miltä näytän ja mitä teen. Ja samalla kuitenkaan en tiennyt.
Hämmentävää.Tunnustelin tukkaani: se oli kammattu suoraan taakse kasvoiltani ja ylettyi hartioille. Ihmettelin, miten se pysyikin sillä tavalla takana tulematta silmille. Se tuntui jotenkin kimmoisan pöyheältä, lampaanvillaiselta, mutta oli suora ja vaalea. Tunnustelin kasvojani. Minulla oli leveä otsa, korkeat poskipäät ja terävä leuka. Tiesin, että silmäni olivat vedenharmaat. Katsoin alaspäin nähdäkseni vaatteeni. Minulla oli ylläni vaaleanvihertävä vyöllinen, pitkähihainen tunika ja housut, sekä tummemman vihreät nilkkasaappaat. Pitkät hihat eivät kiusanneet minua, vaikka normaalisti en kestä pitkiä hihoja puseroissani. Tunikan rintamuksen kolmiomaisen osan molemmissa yläkulmissa olkapäitten puolivälin kohdalla oli teräksenkirkkaat kulmavahvikkeet. Ne olivat jäljityslaite ja kommunikaattori. Minua huvitti kun tarkastelin itseäni sillä tavalla. Siinä välissä keksin miettiä sukupuoltanikin. En havainnut minkäänlaisia pullistumia puseroni etuosassa, mutta tiesin olevani naispuolinen. Mieleeni juolahti ihmetellä, mitähän minulla oli työpuvun alla, siis alusvaatteina. En kuitenkaan ehtinyt tutkia niitä tarkemmin, sillä hammaslääkäri ilmoitti homman olevan valmis. Olin aika lailla pyörällä päästäni kun hammaslääkärintuoli nousi ylös ja pääsin siitä pois. Ikinä ennemmin en ole selviytynyt niin vähällä siinä kidutusvälineessä!

Ihmisen mieli on mysteeri. Se pystyy luomaan mitä vain kun on pakko.

Kaikenlaista käymistilaa

2007-04-21T11:10:00.000+03:00

Herätessäni tänä aamuna ihmettelin kummallista, makeahkoa tuoksua, joka täytti pikku kotini. Hämmästykseni kesti vain hetken: muistin laittaneeni eilenillalla ämpärillisen simaa tulemaan. Mikähän oikosulku nuppiluissani sai aikaan moisen teon? Mitä ihmettä varten minulla on tulossa kahdeksan litraa simaa, jota tuskin voin itse edes juoda? Syyllistä sopii etsiä viime torstailta. Silloin nimittäin ajoin heti aamutuimaan Keskusautohalliin korjauttamaan autooni edellisessä korjauksessa jäänyttä vikaa, ja odotellessani operaation valmistumista siemaisin kahvit kuppilassa Turun Sanomien kera. Lehdessä sattui olemaan simaresepti, joka jostain itselleni tuntemattomaksi jäävästä syystä tarttui mieleeni ja jäi siellä kummittelemaan yllämainituin seurauksi. Aivan kuin transsitilassa hankin simantekoaineet ja laitoin aineen käymään. Ehkä jokin syvälle hautautunut lapsuusmuisto aktivoitui vastustamattomalla tavalla? Tosin meillä kotona ei juhlittu Vappua, ei simalla eikä ilman. Simaa joimme Juhannuksena. Tutkimattomia ovat ihmisen ajatusten hämärät reitit. Tai onhan niitä tutkittukin, mutta lopullista selvyyttä ei niistä ole saaminen, ehei.

Sen autooni jääneen vian tarina on tällainen: autooni asennettiin kipeästi kukkaroani kouraisevaan hintaan jokin rattiin liittyvä osa. Heti saatuani auton korjuulta ja lähdettyäni ajamaan kuulin käyntiäänen muuttuneen. Minulla ei ollut aikaa kurvaista takaisin korjaamoon, mutta perääni lähetettiin parin päivän päästä tekstiviesti, jolla kyseltiin tyytyväisyyttäni korjaustyöhön. Vastasin kipakasti olevani tyytymätön, jolloin minulle soitettiin ja kyseltiin tarkempaa syytä tyytymättömyyteeni, ja kun se selvisi, minua pyydettiin tuomaan autoni uuteen syyniin a.s.a.p. Se asap oli siis kuluneen viikon tostaina. Uudiskorjauksen jälkeen sain selityksen, että jokin kumi oli jäänyt asentamatta, mutta että hallissa oli ollut niin kova melu että auton sieltä ulos ajanut mekaanikko ei ollut huomannut virhettään. Selitys sekin!

Saattaa kuulostaa siltä kuin valittaisin huonoa työtä, mutta en oikeastaan valita. Kunhan totean. Ja mietin mitä sitten olisi tapahtunut autolleni ajan mittaan jos en olisi ymmärtänyt huoltotyön jääneen vajaaksi? Ja tietenkin mietin sitäkin, kuinka luotettavaa työtä esimerkiksi autoni omamekaanikko oikeastaan tekee huoltaessaan autoani. En voi tietää. Ei kai kukaan muukaan voi. No, ehkä joku sellainen, joka itse rassaa autoaan. Tosin sellainen henkilö ei ehkä sitten veisikään autoaan millekään omamekaanikolle. Mene tiedä.

Kummallisia mietteitä näin lauantaiaamuna. Tai lähempänä keskipäivää. Herätessäni ulkona kävi ankara lumimyrsky. Oikein vapunalussää. Mahtaisinko tarjeta tänään lähteä ulos ollenkaan? Pitäisi, mutta isompikin ihminen kokee vaikeaksi puskea vasten myrskytuulta, joka puhaltaa suoraan Siperiasta. Ainakin se menee kaikkien vaatteitten läpi kuin ei mitään. Onneksi minulla on kivaa tekemistä sisätiloissakin. Ja liikunnallisia ambitioitani tyydyttääkseni olen kehitellyt kaksi liikkumismuotoa ylivoimaisen säätilan varalle: parvekekävelyn ja -juoksun. Edellinen on rauhalliseen tempoon suoritettavaa edestakaisinkävelyä parvekkeella. Vähän niin kuin tiikeri häkissään. Viisi askelta ja käännös, viisi askelta ja käännös. Tekee erittäin hyvää ajatustoiminnalle. Jälkimmäinen liikuntamuoto on reipasta paikallaanjuoksua siten, että jalkapohjat eivät saa nousta lattiasta. Tehokasta sekin; hikeen pääsee helposti eivätkä polvet rasitu (eikä alakerran parvekkeen vanhaherra säikähdä raskasta askellusta).

Eilen, siis perjantaina, jäin pois keikkatyöstä tehdäkseni kirjatöitäni. Yllättäen minun iskikin tukehduttava aikaansaamattomuustila. Istuin pitkät tovit näppikseni ääressä ja koetin saada karistettua pois hartioitani painavan tarkoituksettomuuden tunteen. Minua vaivaa ajoittainen näppissyndrooma, joka ilmenee juuri näin, ja johon lisäksi liittyy hengityksen käyminen vaikeaksi ja yleinen lamaantumisen tunne. Kymmenkunta vuotta sitten jopa soitin eräälle entisiä elämiä näkevälle vanhalle herralle ja kysyin syytä merkilliseen vaivaani (uteliaisuudesta, sillä muuan huuhaa-ystävättäreni oli saattanut tietooni kyseisen herran puhelinnumeron). Hän näki, että olin hurskas kristitty munkki vanhassa Englannissa, kauan sitten, ja osallistuin jonkin nimeltä mainitsemattoman pakanauskonlahkon pyhien kirjoitusten tuhoamiseen. Hän kuvaili miten soudin veneellä pitkin kapeaa, mutaista jokea, ne pyhät kirjoitukset nahkaisessa laukussa jalkojeni juuressa, viemässä niitä jonnekin missä ne tuhottaisiin (kirjoitukset, ei jalat, heh). Näppisvaivani johtui hänen mielestään huonosta omastatunnosta, joka siis olisi vaivannut minua vuosisatojen ajan elämästä toiseen. Hmm. Kaikkea sitä. Nyt vain on niin, että en usko edellisiin elämiin, enkä jälkimmäisiin. Näihin keskimmäisiin vain. Toisaalta kyllähän pystyn regressoimaan itseäni siinä missä muitakin, mutta sellaiseen on muitakin selityksiä kuin köyhän talon porsaitten lailla peräkanaa paarustavat elämät.

Ääh, parasta panna kahvi tippumaan ja ruveta tekemään jotain tähdellistä. Menevät niin höpöiksi nämä tämänaamuiset juttuni.

Puolen kuun katsaus

2007-04-14T23:52:00.000+03:00

Tulin juuri iltakäveleskelyltäni. Lähdin auringon laskiessa ja haahuilin ympäriinsä reilut pari tuntia. Aivan mahtava ilta! Eletään huhtikuun puoltaväliä, ja ilmassa on jo vahvana kesäyön tuoksu. Ja äänet – ne ovat täyttä kevättä räkättien rähinää myöten. Vain teerien pulinaa ei kuulu näillä tienoilla. Kuljeskelin rannalle asti ja vaivuin euforiaan katsellessani naurulokkien kinastelua kun ne pyydystivät pikkukaloja venelaiturien vieressä. Miten ihanaa onkaan olla ihminen, elossa, tässä maailmassa! Ja Venus loisti niin kirkkaana ja yksin tummenevalla taivaalla.

Tämä päivä on ollut tavallaan rankka. Keväisin lähtevät vedet ja hullut liikkeelle, ja minun hulluuteni ilmenee siivousvimmana. Talven aikaan ei sekasotku ja pöly niin kauheasti vaivaa, mutta valon palattua en kestä kumpaakaan. Siispä olen siivonnut tänään, järjestellyt kirjahyllyjä ja pessyt pyykkiä niin että pesukone huusi äitiä. Ilma oli niin lämmin parvekkeella, että pyykit kuivuivat melkein saman tien. Kätevää. Ja siivottuani sitten lähdin lenkilleni. Tunnen oloni aika möyheäksi juuri nyt. Se on autuas olotila.

Pari viikkoa on jo kulunut edellisestä kirjoituksestani. Toisaalta on ollut valtavasti töitä, ja toisaalta taas ei mitään erityistä kirjoitettavaa. Päätökseni lopettaa keikkatyöt aiheutti sen, että nyt minulla on niskoillani enemmän keikkaa kuin ikinä ennen. Vasemman käden työt kärsivät oikean käden töistä. Pientä harmia tapahtui eilen, joka oli perjantai ja kolmastoista: poskihampaastani irtosi pala paikan vierestä. Soitin heti hammaslääkärilleni, mutta hänen toimistossaan oli paikalla ja toimessa enää vain puhelinvastaaja. Mutta olin ylpeä siitä että edes yritin! Edellinen paikan irtoamisen jälkeinen korjausoperaatio sai odottaa vuoden ennen kuin tuska kävi niin kestämättömäksi, että minun oli pakko poistattaa koko hammas. Tätä nykyistä murheenkryyniä en halua poistattaa, sillä sen molemmilta puolilta puuttuu jo hammas, joten sen poistaminen tekisi hymystäni kovin kolollisen. Tai ainakaan en voisi levittää koko klaviatuuria esille hymyillessäni, kuten kuulemma teen, vaikka purukalustoni on väriltään enempi keltainen ja vinksottaa sinne tänne.

Minua lähestyi hiljakkoin puhelimitse Huolestunut Isä, joka ihmetteli, miten hänen alaikäisen lapsensa oli ollut mahdollista tilata kirja Voimasanan nettikaupasta. Kyseinen isä oli kokenut maailmansa järähdyksen kun postiluukusta tullut paketti oli paljastanut uumenistaan Saatanallisen Raamatun. Hänen mielestään Voimasanan nettikaupassa pitäisi olla jonkinlainen lapsilukko. Minun mielestäni Voimasana ei myy mitään lapsille vaarallista tai turmiollista, joten en voinut siinä suhteessa yhtyä huolestuneen isän mielipiteeseen. Kykenin kuitenkin haastelemaan taiten kyseisen isän kanssa niin että hän ainakin kuulosti huojentuvan huolistaan, varsinkin kun lupasin, että hän saa palauttaa kirjan. Kirjaa ei kyllä ole kuulunut takaisin, joten ehkäpä kyseisessä perheessä ollaan kuitenkin ymmärretty, että kyseinen kirja ei ole vaarallinen, vaikka saattaakin sisältää muutaman suorasukaisen kohtauksen, ainakin mitä tulee seksiin. Jäin miettimään, millainen perhe sellainen oikeastaan on, jonka viisitoistavuotiaalla nuorella on sellainen luottamus vanhempiinsa, että hänen mieleensäkään ei tule ettei hän saisi tilata netistä kirjaa joka kiinnostaa häntä. Sehän kuulostaa oikeinkin hyvältä. Voisi ajatella, että perheessä on keskusteltu asioista, ja ilmapiiri on turvallinen ja perheen arvomaailma nuorelle selviö. Entä mitä samaisesta nuoresta tuntuukaan sitten, kun hänen tilaamansa kirja suistaakin isän raivon valtaan? Koetin kyllä varovaisin sanakääntein tiedustella, oliko perheessä keskusteltu nuoren kanssa asioista, mutta vastaus oli jotain sellaista, että tämä tapaus ei ainakaan ole mikään hyvä alku keskustelulle. No ei todellakaan! Kyllä viisitoistavuotiaan kanssa olisi pitänyt keskustella jo ainakin viisitoista vuotta. Minusta tämä nuori on hyvä esimerkki nuoresta, joka ajattelee asioita omilla aivoillaan, ja haluaa ottaa itse selvää eikä tyydy siihen valmiiksi pureskeltuun liturgiaan, jota tulvii joka tuutista. Arvottomat asiat osoittautuvat arvottomiksi ja kasvaessaan nuori tipauttaa ne pois ja menee eteenpäin kohti uutta tietoa ja uusia haasteita. Minua harmittaa aivan valtavasti etten huomannut kysyä, onko kyseinen isä sallinut lapsensa lukea Raamattua. Se kirja kun on julmuudessaan ja raakuudessaan käsittämätön, ja sen oppien mukaan on kidutettu ja surmattu lukematon määrä ihmisiä, ja sama peli jatkuu edelleenkin. En ole kyllä itse mikään kauhea Raamatun vastustaja, siis kirjana, olen lukenut sen kolmena käännöksenä moneen kertaan, ja tutkin eri käännöksiä jatkuvasti. Joissakin kohdissa Raamatun teksti on kaunista ja puhuttelevaa, vaikkakin varsinkin uusin käännös on menettänyt paljon siinä suhteessa.

Eilen, siis perjantaina edelleenkin, tapasin sattumoisin kirjastossa entisen mieheni veljen vaimon veljen, joka tapaaminen ilahdutti meitä molempia suuresti. Emme ole osuneet yksiin vuosikausiin, vaikka hänen talonsa sijaitsee aika lähellä. Emme ilmeisesti liiku samoissa piireissä. Oli miten oli, nyt saatoimme ajan tasalle kaikki uutiset yhtyeenkietoutuneitten sukujen vaiheista. Olinhan itsekin kuitenkin kaksikymmentä vuotta mukana niissä kiemuroissa. Oli hauska kuulla nuorten avioitumisista, uusista vauvoista, ja missä kukin asuu nykyään ja keitä on kuollut ja mihin tautiin ja miten kaikki yleensä voivat. Kaikkea sellaista, tehän tiedätte. Kaarina-lehdessä ollut taannoinen haastatteluni (Saatanan hovikääntäjä) oli kuulemma herättänyt pienoista kuohuntaa korkeakirkollisimmiksi tiedettyjen suvun jäsenten keskuudessa, mitä en lainkaan ihmettele. Toisaalta minut on aina tiedetty eksentriseksi ja hieman arvaamattomaksi henkilöksi, joten tämäkin tapahtuma lienee käsitetty vain osoitukseski eriskummallisuudestani. Tuollainen yllättävä tapaaminen on todella virkistävää! Kunpa törmäisin useamminkin entisiin tuttaviini, niitähän kuitenkin asustaa näillä tienoilla vaikka kuinka.

Taloyhtiön grillikausikin aukesi tänään. Seurasin parvekkeeltani käsin tapahtumia grillin äärellä. Itse en ole koskaan osallistunut kesäisiin lähes jokailtaisiin sesioihin. Toisaalta olen nyt, asuttuani talossa kuutisen vuotta, alkanut miettiä olisiko ehkä sittenkin hauskaa varovaisesti tutustua talon väkeen. En tiedä. Ihmisiä on hyvä tarkkailla hieman kauempaa, noin niin kuin yleensä. Tässä talossa asuu kaikenlaista ongelmaa, kauniisti sanottuna, enkä halua tulla sotketuksi mihinkään sellaiseen. En ole ainoa syrjässä pysyttelevä tyyppi. Esimerkiksi suoraan allani asuva valkotukkainen herra tyytyy hänkin tarkkailemaan tapahtumia parvekkeeltaan käsin.

Palatakseni vielä kävelylenkkiini, tapasin Hyvin Pienen Koiran. Sitä ulkoiluttava pariskunta kertoi sitä lajia olevan Suomessa vain muutamia kymmeniä. Sellainen tupsumainen, reilun nyrkin kokoinen, terhakka pikku otus. Ihastuin ikihyväksi. Toivottavasti en saa mitään koirakuumetta taas kerran. Se olisi pahinta mitä tiedän juuri nyt.

Kuutamoa ja puskissa mietiskelyä

2007-04-01T21:41:00.000+03:00

Kuu alkaa olla täyteliäisimmillään, taas kerran. Sen ympärillä oli viime yönä valtava rengas. Aavemainen näky. Katselin sitä parvekkeeltani ja muistin suudella pakanatapaan kättäni täysikuun edessä. Hirveä syntihän sellainen kirkkoväen mielestä on. Toisaalta kaikki heistäkään eivät edes tiedä, että se on kauhea synti. Se kun on onnistuttu huiskaisemaan pois Raamatun suomennoksesta. Eivät ole kääntäjät varmaan ymmärtäneet koko juttua. Kuu on aikamoinen taivaankappale. Tekee unista kummallisia ja panee jotkut laukkaamaan maita mantuja yökaudet. Kun ei saa nukuttua, sanovat, eikä voi vastustaa kutsua, jota ei oikeastaan kuule vaan tuntee.

Viikonloppuni oli hyvä. Lauantaina laiskottelin, mutta tänään, sunnuntaina, kävin käveleskelemässä pururadan metsikössä. Haahuilin siellä tuntikausia, ja istuin välillä sammalikossa mietiskelemässä ja panemassa elämänarvojani kohdalleen. Se pitää tehdä huolella aika ajoin. Miten muuten huomaa turhat ja löysät elementit voidakseen karsia ne pois? Erityisen syyn mietiskelyihin antoi yritykseni tämänpäiväinen syntymäpäivä. Kolme vuotta olen nyt pyörittänyt tätä. Alkaa olla aika uudistua. Keväinen ilma osoittautui aika viileäksi vaikka näytti lämpimältä. Kaipasin hanskojani siellä puskissa kuhkiessani. Pohjoisessa on vielä täysi talvi, joten eipä ole syytä valittaa tällä missä on pelkkää kesämaata joka paikassa.

Ai niin, sain autoni korjuulta jo perjantaina. Lasku hieman nieleskelytti, mutta rahat riittivät. Ja taas ajelen. Mikäs hätä tässä. Pääsen huomenna työkeikalle jatkamaan keskenjääneitä hommiani. Olisi niitä kyllä omastakin takaa. Mutta kaikki aikanaan, kaikki aikanaan.

Työteliäisyys- ja terveyskatsausta

2007-03-30T09:08:00.000+03:00

Taas ollaan perjantaissa, tätä vallitsevaa ajanlaskua. Monen muun maapallolaisen mielestä ei olla perjantaissa eikä varsinkaan vuodessa 2007. Mistä näemme miten vähään kannattaa tukeutua yhtään mihinkään vakaaseen instituutioon. Ihmiskunta käsittelee aikaa aika raa’asti. Pilkkoo, sitoo, venyttää, ajaa sinne tänne, mutta ei aika silti millään lailla muutu eikä mene minnekään.

Ohhoo, olenpas minä filosofinen tänä aamuna. Heräsin aikaisin, ja aika oli heti mielessäni, kumma kyllä. Yksi lempiaiheitani elämässä, nääs. Olen nyt oman kirjoituspöydän ääressä; en pääse keikkahommiin, koska vapauteni vankkurit, eli autoni, on korjattavana. Keskiviikkoaamuna vein sen pahaa-aavistamatta huoltomiesten vilkaistavaksi, sillä ratti oli ruvennut keikkumaan merkillisellä tavalla. Tuomio oli tyly: pikkurouva ei aja tällä autolla ellei halua havaita ratin irtoavan käteensä sanotaan nyt vaikka moottoritiellä työmatkaruuhkassa, takana ja edessä hermostuneita bemarikuskeja. No, ei siinä mitään, pitäähän auto saattaa turvalliseen kuntoon, mutta tarvitseeko sen tosiaankin maksaa niin paljon? Kaipa joudun maksamaan sekä pikkurouva- että merkkikorjaamolisää, mutta koska itse asiassa maksan kulkemisen vapaudestani, maksan mukisematta joskin hengessä hampaitani kiristellen. Jos minulla olisi mies, otattelen toisinaan, joka ymmärtäisi autojen päälle, voisin delegoida homman hänelle ja päästä halvemmalla. Mutta, otattelen edelleen, ja tämä on tärkeä kohta: en olisi vapaa. Mihin jäinkään? Ai niin, se auto. Jouduin siis jättämään kulkimeni huoltoasemalle odottelemaan ilmeisesti kullasta valettavaa osaa, joka pitää tilata Ruotsista. Takaisin saisin autoni vasta ehkä ensi viikon puolella. Joten se siitä työkeikasta. Onneksi mitään elintärkeää ei jää tekemättä, voin jatkaa työtä sitten kun pääsen sen ääreen.

Työn ääret eivät tietenkään ole mihinkään joutuneet nytkään. Minulla on tekemistä enemmän kuin oikein ehtisin ja jaksaisin tehdä, onneksi kuitenkin hauskaa. Teen viimeisiä kielentarkistuksia LHP-kirjaan. Natiivioikolukijoista viimeisinkin sai työnsä tehtyä, ja hänen huomionsa ovat kullanarvoisia. Ja superuutinen: The Dark Arts of Immortality -kirjan oikeuksien saanti on varmistettu, ja alan suomentaa heti kun saan LHP:n painoon. Aivan mahtavan mielenkiintoinen kirja! Saapa nähdä, miten käännöstyöni onnistuu sen kanssa. Onnekseni oikolukutiimiin kuuluu kirjailija Ensio Kataja, jonka asiantuntemukseen voin nojautua mitä luottavaisimmin. Hän on myös kirjoittanut ko. kirjasta aivan loistavan esittelyn blogiinsa.

Sitten katsaus terveysrintamalle. Lupasin ystävälleni Sammakolle kertoa blogissani enemmän mielenkiintoisesta artikkelista, johon törmäsin hiljakkoin kirjastoreissullani. Luin nimittäin Image-lehdestä läskisodasta. Lihavuus sattuu kiinnostamaan aiheena minua henkilökohtaisella tasolla; sattumoisin kun olen ollut sen kanssa enemmän tai vähemmän tekemisissä yli neljäkymmentä vuotta. Lihavuudessa sinänsä on merkillisintä sen iskostuminen korvien väliin pahemmin kuin pakaroihin tai vyötärön tienoille. Ollessani nuori ja normaalipainoinen tunsin itseni toisinaan aivan valtavan massiiviseksi, tytiseväksi mammutiksi, mutta nyt kun olen valtavan massiivinen, tytisevä mammutti, en tunne itseäni lainkaan lihavaksi. Siinä missä pahimpina nuoruusaikoina piti verhoutua paksuun takkiin kuumimmalla kesähelteelläkin ollakseen säikyttelemättä kanssaihmisiä hirvittävällä ulkomuodollaan, tulee nykyään herätettyä närkästystä naapurin tädeissä kesäisin liian paljastavilla asuilla. (Kaipa sitä saa omalla parvekkeellaan olla vaikka alasti, semminkin kun parveke sijaitsee kuudennen kerroksen korkeudessa eikä vastapäätä ole taloja.) Ääh, taisin taas livetä aiheestani… Siis pari reipasta amerikkalaislääkäriä on tutkinut tarkemmin lihavuudesta tehtyjä tieteellisiä tutkimuksia ja todennut, että huhut lihavuuden vaarallisuudesta ovat suuresti liioiteltuja. Vain kaksi sairautta johtuu tehtyjen tutkimusten mukaan lihavuudesta: iskias, koska paino puristaa niveliä kasaan, ja kohtusyöpä, koska lihavat naiset tuottavat tavallista runsaammin testosteronia. Kaikki muut lihavuuden syyksi pannut vaivat johtuvat esimerkiksi liian vähästä liikkumisesta tai vääränlaisesta ravinnosta. Mutta hankkiutukaa, hyvät lukijani, kyseisen Imagen ääreen, jos haluatte paremmin perehtyä artikkeliin, joka on pitkä, syvältäluotaava ja suuresti lihavaa ihmistä ilahduttava. Ei silti että lihava ihminen tarvitsisi mitään maineenpuhdistusta. Jos hän on tasapainossa elämän ja itsensä kanssa, hän luultavasti on onnellisempi ja tyytyväisempi kuin laiha lajitoverinsa. Sekä, tieteellisten seurantatumusten mukaan, elää pitempään kuin hän. Oma kokemukseni asian tiimoilta on aivan selvä: en tunne ainuttakaan laihaa tai edes ns. normaalipainoista ihmistä, joka ei valittaisi kurjuuttaan ja tyytymättömyyttään ja milloin mitäkin, ja varsinkin ruumiillisia puutteitaan ja vikojaan.

Tämän verran läskisodasta. Terveydestä vielä lisää: aloitin taannoin hyvin pitkin hampain diabeteslääkityksen Metforem-pillereillä. Ihmeekseni olen huomannut kuntoni kohenneen oikein kivasti. Jatkuva sairas olo on hävinnyt, ja olen jaksanut aloittaa käveleskelyn. Se on rauhallisempi ja antavampi muoto lenkkeilyä. Käveleskely on leppoisaa etenemistä pitkin maita ja mantuja, usein pysähdellen tarkkailemaan ympäristöä ja taivastelemaan jos nyt jotain taivastelemista sattuu silmänkantaman päähän. Olen ajatellut laajentaa silmänkantamaani kiikareilla, mutta en ole vielä saanut ajatusta toteutuksen asteelle. Lintuja olisi kiva tarkkailla lähemmin, siksi ne kiikarit. Ja tähtiä. Varsinkin tähtiä. Viime sunnuntaina käveleskelin ympäri Kaarinan luontopolkuja ja löysin yllättäen itseni Vaarniemen luonnonsuojelualueelta. Aivan uskomattoman kaunis kallioinen tammimetsikkö! Siinä vieressä sijaitsee Vaarniemen rusthollitila, jonka kyltissä kerrotaan paikalla olleen asutusta jo 1200-luvulla. Ja kun ajattelee, että läheisellä Sauhuvuorella on pronssikautinen hautaraunio, saa aika kivasti perspektiiviä kovin lyhyelle ihmiselämälle. Käveleskellessäni havaitsin kiurujen ja peipposten jo saapuneen runsaslukuisina ja äänekkäinä parvina. Lähipelloilla naukui lauma mustavalkoisia lintuja: töyhtöhyyppäparvi se siinä lepatteli. Leskenlehdet kukkivat jo täyttä päätä, ja varmasti kevätpiipot ja kevätlinnunherneetkin ovat jo kukassa. Tämä kaikki siis viime sunnuntaina, jonka jälkeen luonto on oikein räjähtänyt kevääseen. Ruoho on jo melkoisen vihreää, ja allergikot aivastelevat aika taajaan. Nythän on jo ihan huulella uusi viikonloppu, jonka aikana aion lähteä käveleskelemään ehkä peräti yöpymistarpeitten kanssa. Ostin nimittäin viime syksynä yhden hengen teltan, sellaisen putkimaisen, ja palan halusta kokeilla sitä. Nythän on paras pöllöjenkuunteluaika meneillään, ellei ole jo kohta ohikin. Toki en pääse ilman autoa jalankantamaa kauemmaksi, mutta silläkin tavalla pääsen ihan riittävän kauas. Mutta nyt on toki vielä työpäivä, joten parasta lakata höpisemästä joutavia ja iskeä kiinni työnsyrjään.

Viikkokatsaus ellei muuta

2007-03-18T22:16:00.000+02:00

Viikonloppuni on ollut työteliäs. Nyt on syytä olla tyytyväinen, sillä olen saanut tehtyä paljon siitä mitä tehdä pitää. Tyytymättömyyttäkin tunnen, sillä en ole ehtinyt hoitaa terveyttäni sen vertaa että olisin raahannut raatoni metsään kuljeksimaan. Juuri nyt sataa vettä, päivemmällä oli läpitunkematon lumimyrsky. Maaliskuulla toki sopiikin olla lumimyrsky, ja sen pauhatessa oli kovin kodikasta istua näppiksen ääressä tekemässä töitä.

Kuluneella viikolla tapahtui monenlaista hauskaa. Erityisesti minua ilahdutti Robin Hood -radioaseman Kudos-ohjelman lähettämät sekä kirjailija Tapio Kotkavuoren että Voimasanan koordinaattorin haastattelut. Taas uudet ihmiset saivat kuulla Voimasanan olemassaolosta! Molemmat haastattelut ovat kuunneltavissa Kudoksen nettisivulla. Myös Virta-nettilehdessä ilmestyi Kotkavuoren haastattelu. Muun hätinän lisäksi Voimasana neuvotteli erään valtavan mielenkiintoisen kirjan oikeuksista, ilahduttavalla menestyksellä vieläpä. Mutta siitä enemmän kun nimet ovat papereissa.

Sain lopultakin Tyksistä tiedon taannoisen kyhmyoperaation tuloksista. Tuomio oli vapauttava: aikaavieneiden tutkimusten mukaan kyseessä oli papillooman aiheuttama hyvänlaatuinen kasvannainen. Kaikkea sitä. Mutta hyvä että oli hyvänlaatuinen. Terveysrintamalla koin kyllä takaiskunkin käydessäni diabeteslääkärini vastaanotolla. Jouduin aloittamaan Metforem-lääkityksen. Tunnen itseni entistäkin enemmän mummovainajakseni – joka-aamuinen pillerimääräni ei kohta enää mahdu kouransilmään, johon sen kokoan nakatakseni kerralla kitaan (kirjoitin ensin ’emättiin’, mutta sitä sanaa eivät taida ainakaan eteläisimmät lukijani tuntea).

En oikein enää muista, mitä kaikkea tein viikon aikana. Paitsi töitä. Ai niin, investoin pariin vanhaan peliin, joista vain shakkipeli toimii koneessani. Harmi vain, että se on hyvin tylsä peli, sillä osuessaan samaan ruutuun nappulat alkavat naida hyvin hitaasti. Jopa minunlaiseni hidas shakinpelaaja ehtii kyllästyä ennen kuin pääsee tekemään seuraavan siirron. Miksikähän oikein ostin sen? Kai siksi kun se oli melkein ilmainen. Toinen peli, ikivanha Wizards and Warriors, ei suostu toimimaan tietsikassani. Aargh! No, minulla on lohtunani LeChuck’s Revenge, jonka läpipelaaminen vie näillä näkymin tämän loppuvuoden. Pelkkää työntekoa ei eloni siis ole ollut kun kerran olen ehtinyt pikkuisen pelatakin. Ja olen investoinut myöskin leffapuoleen: löysin jostakin alennuskorista Riddickin aikakirjat. Ei niin hirveän ihmeellinen leffa, eikä Vin Dieselissä juuri ole karismaa sillä naamalla, mutta hei, scifileffa on aina scifileffa!

Perjantai-iltana tuli yllätysvieraita, harvoin näkyvilleni ilmestyvä tuttavapariskunta. Saatoimme kahvikuppiemme yli viimeisimmät juorut ajan tasalle, totesimme maailman menon olevan matkalla samaan suuntaan kuin aina ennenkin (perikatoa päin) ja taivastelimme normaalit taivastelut säätilan, työnantajien ja päivänpolitiikan suhteen. Erittäin virkistävää!

Huomenissa on tiedossa työkeikka, joten oma näppis on jätettävä muutamaksi päiväksi. Onneksi ehdin taittaa Left Hand Path -kirjan painovalmiiksi, ja laadittua sopimusluonnoksen sitä tulevaa kirjaa varten, joten ei tässä mitään hätää ole. Elämä on mahtavaa!

Kirjatyötä ja eväsretkeilyä

2007-03-11T22:52:00.000+02:00

Ei hassumpi viikonloppu. Lauantaina kirjailija Kotkavuori kävi tekemässä kannen Left Hand Path -kirjaansa. Kirja on vihdoinkin pääsemässä painoon; teksti on kunnossa, kansi valmis, ja vain kaiken yhteen kasaaminen puuttuu enää. Kirjaa onkin jo kyselty, sitäkin, eikä ihme.

Tänään, sunnuntaina, tein pitkästä aikaa retken kallioille. Lumet ovat hävinneet aika hyvin muualta, mutta metsän suojassa olevat polut olivat jäisiä. Kävelysauvat olivat hyvään tarpeeseen kallioilla. Virittelin tulet nuotiopaikalle, ja nautin evääni ihanassa palavan puun tuoksussa. Kevät on jo pitkällä, vaikka tuuli olikin aika kylmää siellä missä se mahtui puhaltamaan. Tein ehkä kuntooni nähden hieman liian pitkän reissun, sillä kotiin päästyäni olin niin poikki etten ikinä ennen. Koko talven maattuaan ei ehkä kannattaisi rynnätä harrastamaan kalliokiipelyä kylmiltään. Mutta oli se sen arvoista. Kohta varmaan voisin aloittaa pyöräilykautenikin. Hyvin paljon pyöräilijöitä on jo liikkeellä, ja tiet sulia ja kuivia. Kevätaurinko innoittaa liikkeelle laiskimmankin löhöilijän. Ainakin uskon niin.