Tietotekniikkaa, kiromantiaa, kirjankansitusta

Tämä päivä on mennyt tietokoneitten kanssa ihmetellessä. Yritin irroittaa pöytäpeeceestäni prossun flektiä, ja sillä toimella sain koko koneen lopettamaan viimeisenkin työnteon. No, eipähän vongu enää, mokoma tuuletin. Kävin tietsikkakaupassa tilaamassa uuden flektin, ja sain käskyn tuoda koko koneen tullessani hakemaan flektiä, jota ei ollut saatavissa mutta kyllä tulossa. Joten nyt sitten en kiusaa naapureita kierroksia kiitoradan päässä nostattavan hävittäjän kaltaisella ujelluksella. Kaivoin esille vanhan, uskollisen läppärini ja virittelin sen nettikuntoon. Pikaiset päivitykset virusohjelmaan ja AdAwareen. Jälkimmäisellä skannattuani löysin koneesta peräti 78 haittaohjelmaa! Jäljet johtavat sylttytehtaalle: kone oli poikani käytössä pitkät ajat, eikä hän ilmeisesti tullut harrastaneeksi haittaohjelmien torjuntaa turhan vakavasti. Ensimmäiset kikkelinpidennysleikkausmainokset ehtivät tulla ennen kuin sain kaikki pöpöt putsattua pois. En ole vieläkään ihan varma, ovako ne kaikki sittenkään hävitettyjä. Mutta minäpä suljen nettiyhteyden heti kun en sitä tarvitse. Sillä tavalla säästyn paljolta murheelta. Jos nyt tietokoneitten kanssa yhteiseloa yrittelevä vanhempi naisihminen voi koskaan olla täysin murheeton.

Lueskelin Cheiron kiromantiakirjaa odotellessani defraggausohjelman loppuunpääsemistä. Ah miten kiehtovia ovatkaan kämmenen viivat! Niitten mukaan olen terve, hyväluontoinen, taiteellinen, mystinen ja kaikin puolin hieno ihminen, mitä nyt hiukan taipuvainen holtittomuuksiin. Mystisyyteen ainakin arvelen viittaavan kaksinkertaisen Salomonin sormuksen. Rikastumista ei ole näkyvissä viivojen mukaan, ja avioliittomarkkinatkin ovat jo loppuunkäytetyt. Ei pienintäkään viivanhitua romansseihin päin!

Jotta työasiat eivät jäisi aivan unhoon, olen miettinyt tänään uutta kantta Tahtoon ja toiveisiin. Räikyvä pinkki ja liian nykyaikainen tyttö ovat nostattaneet puristit verenkarvaiseen raivoon. Kuvainraastamisesta ja pyhäinhäväistyksestä on puhuttu. Itse olen nauranut koko matkan pankkiin asti... mutta jotta kukaan ei saisi halvausta, aion laittaa seuraavaan painokseen Hyvin Jylhän kannen, pelkkää mustaa ja valkoista. Siitäs saatte! Mutta koska olen lempeä ja hyvätahtoinen ihminen, minulle saa lähettää ehdotuksia kansikuvaksi. Palkaksi en lupaa tarjota muuta kuin kuolematonta mainetta ja yhden kappaleen kirjaa. Ja näyttäähän se hyvältä cv:ssä.

Raappahousunkaipuuta

Hieman tyhjä ja väsynyt olo. Viime yönä noin klo 2 sain viimeisenkin säädön kohdalleen Saatanallisessa Raamatussa ja lähetin koko hoidon netin kautta kirjapainoon. Paljoa en siis ehtinyt nukkua ennen aamunkoittoa. Ja valmiiksi saadun työn jälkeen on aina jonkin aikaa melkoisen tyhjiinpuserrettu olo. Uudet asia kumminkin vaativat jo huomiotani. Nyt paneudun äänikirjaprojekteihin. Tai paneudun ja paneudun - ensimmäiseksi pitää hankkia uusi prosessorintuuletin, entinen vaikertaa kuin mikäkin banshee. Eipä sellaisen kanssa juuri äänitellä. Ellei sitten jotain kauhujuttua.

Pakkasta. Ei vielä pahasti, mutta pahalta näyttää tulevaisuutta ajatellen. Pakkasessa ei sinänsä ole mitään pahaa - sää on mikä on ja ihminen sopeutuu. Minä vain olen huono sopeutumaan juuri pakkaseen. Palelin lapsena koulumatkoilla niin paljon, että niiden palelujen muisto hytisyttää vieläkin. Vuosikausia, talvi toisensa jälkeen, pakkasta, pimeyttä, tuiskuavaa lunta... nykytalvet eivät ole yhtään mitään, ja siksi en tajua hankkia tarpeeksi lämpimiä vaatteita vaan kärvistelen kylmissäni teepaidassa ja ilman kolmiaukkoisia raappahousuja (olkoot ne suuresti ylistetyt).

Taloja ja talventuloa

Pitkästä aikaa kävelyllä. Mittailin tienreunoja parin tunnin ajan. Pakkasta oli pari astetta, ja sateli hiljaksiin lunta. Maisemat olivat harmaita, tuuli viiltävää, lumihiutaleet etsiytyivät alaspäin jotenkin hajamielisen oloisina. Talvi vasta sovittelee varpaitaan tänne. Pohjoisessa on jo tulipalopakkasia. Varmaan kohta täälläkin. Pitkiin aikoihin en olekaan saanut toimeksi lähteä niin pitkälle, päämäärättömälle, laiskalle sunnuntaitallustelulle. Annoin ajatusteni harhailla siinä missä itsenikin. Minuun on iskenyt talokuume, joten katselin kaikenlaisia taloja ja mietin, millaisia ihmisiä niissä asuu, ovatko he tyytyväisiä, kenties onnellisiakin, vaiko kärttyisiä naapurihirmuja. Omakotitalo ratkaisisi monet ongelmani, tavaraliikenteen, melun, kaiken sellaisen. Mutta realistisesti ajatellen taloajat lienevät minun kohdallani ohi. Sosiaaliluukussa kärvistelevän ihmisen on turha kiinnittää ajatuksiaan niin korkeisiin sfääreihin kuin omakotitalo. No, ihmeitähän tapahtuu aina, ja huomion kiinnittäminen se vastaa saakin ihmeitä aikaan.

Eilinen, lauantai siis, kului Saatanallisen Raamatun viimeiseen läpikäyntiin. Viimeinenkin termi ja käsite on nyt kohdallaan, ja kirja lähtee painoon. Oloni on suuresti helpottunut, kuten aina tässä vaiheessa. Tämän kirjan kanssa minulla on ollut tukenani loistavat asiantuntijat. Sellainen on harvinaista herkkua, jolle osaan totisesti antaa arvoa.

Kuulin Loki-kirjan lopettavan. Ymmärrän Aulaa oikein hyvin. Vaikka tekeekin rakasta työtä, jossakin välissä tulee vastaan jaksamisen ääriraja. Pienkustantaja näkee harvoin suuria rahoja. Edes kohtuullisia rahoja. Mutta elämässä on muutakin kuin raha. Elämän mielekkyys löytää tyydytyksensä merkillisillä tavoilla. Mitä elämä on? Hengissä kitkuttelua? Ehei. Se on hengissä kitkuttelua tuntien suurta riemua - ainakin ajoittain - ja hiljaista onnea.

Hyvintehdyn SR-työn kunniaksi vielä pieni maistiainen Eenokin Avaimista:

"Oi, sinä mahtava valo ja lohdun palava liekki, joka paljastat Saatanan kunnian keskelle Maata! Sinussa totuuden suurilla salaisuuksilla on asuinsijansa---" 18. Avain.

Nuutinpäiväkatsaus menneeseen vuoteen

Syntymäpäiväni. Täytän 56 vuotta. Olen hieman alakuloisissa mietteissä tänään. Syntymäpäivänäni käyn aina läpi elämääni, kuluneen vuoden tapahtumia ja kaikkea sellaista. Vuodet vierähtelevät ohi näillä kymmenillä käsittämättömän nopeasti. Paljon jää tekemättä, ellei tartu heti toimeen ja tee. Mietin, kuka oikein olen, ellen olekaan se, mikä olen. Minusta on alkanut pikkuhiljaa tuntua, että en ole se, mikä olen. Monet tekemiseni ovat sijaistoimintoja – tarkoitettu täyttämään jotakin aivan muuta tarvetta kuin sitä, mitä ne näennäisesti täyttävät. Vaikka tutkiskelenkin itseäni paljon ja usein, löydänkö silti koskaan perille asti, todelliseen minääni? Karmeinta on, että tiedän, millainen todellinen minäni on: se on puolueeton, rajaton, tyyni, täynnä hymyilevää valoa. Niin juuri: hymyilevää valoa. Siltä se tuntuu. Ja kuitenkaan en tavoita sitä kuin hetkittäin. Tyhjänpäiväiset asiat peittävät meidät itseltämme. Sen tajuaminen on kovaa. Mitkä asiat sitten eivät ole tyhjänpäiväisiä, kun kaikella tuntuu olevan merkitys? Tuntuu hassun karmealta miettiä, mikä minusta tulee isona. Minähän olen iso. Vuosi sitten mietin, että olen epäkypsä, vasta jotain mediumin luokkaa jos olisin pihvi. Taidan ehtiä mädäntyä ennen kuin käyn tämän kypsemmäksi.

Kuuntelen tätä kirjoittaessani Nightwishin End Of An Era -cd:tä. Minä haluaisin kirjoittaa sellaisia lauluja kuin he esittävät. Eri asia, pystyisinkö siihen. Kyllä. Kyllä minä pystyisin. Miksi juuri sellaisia lauluja? Katsotaanpa. Ne kuulostavat maagisilta, dramaattisilta, energisiltä. Ne luovat kokonaisia maailmoita. Siinäkö olisikin villahousun ydin? Että ne luovat kokonaisia maailmoita? Taas olemme takaisin ikuisuus­kysymyksessä, luovuudessa. Minä luulen olevani luova ihminen, mutta sopii kysyä, mitä minä olen luonut kuluneen vuoden aikana? Kirjoitinko yhtään kokonaista tarinaa? En. Kirjoitinko yhtään laulua? En. Tai hetkinen, kirjoitin sentään tämän:

Johnny Deppin näköinen mies

Maanantaina neljän ruuhkassa
metron rullaportaissa
Johnny Deppin näköinen mies
katsoo mua kuin jotain
kauan kaipaamaansa ja oikein ihanaa
vaikka mä en oo mikään Vanessa Paradis
ja mulla on tylsät kuteet ja muovikassi

mä katson sitä ja mietin että se mun kohdalla sanoo moi
mennäänkö kahville? Mä odotan sua
tuolla ylhäällä
ja mä sanon moi, joo, tulen mä
odota mua tuolla ylhäällä
ja me mennään kahvilaan ja otetaan lattet
ja se pitää mua kädestä ja katsoo mua silmiin
ja sitten se antaa mulle suukon
ja sanoo että tavataan huomenna täällä samaan aikaan

sitä mä kelaan kuin jotain nyyhkysarjaa
maanantaina neljän ruuhkassa
metron rullaportaissa
kun se Johnny Deppin näköinen mies
katsoo mua kuin jotain
kauan kaipaamaansa ja oikein ihanaa
vaikka mä en oo mikään Vanessa Paradis
ja mulla on tylsä duuni ja menkat tulossa

ne portaat kelaa niin hitaasti
ja se Johnny Deppin näköinen mies
katsoo mua kuin jotain
kauan kaipaamaansa ja oikein ihanaa.

No, mitä muuta olen saanut aikaan? Hyvin vähän näkyvää, mutta ehkä jossain määrin myyräntyötä kumminkin. Kaikki kylvämäni siemenet eivät ole vielä itäneet. Jotkut ovat lykänneet kalpeita, horjuvia versoja, jotka eivät jaksa selviytyä elämälle. Koskaan ei voi tietää, mikä siemen itää, mikä kasvaa, mikä ehtii tuottaa hedelmiäkin. Mutta se on varmaa, että ellei tee kylvä yhtään siementä, ei tarvitse odottaa uutta kasvuakaan. Mutta oikeasti: olen kutonut itselleni pipon. Valmiiksi asti. Käytän sitä nyt; se on puoliksi baskeri ja puoliksi villamyssy. Onhan siinäkin jotain näkyvää. Merkillistä, miten arvokkaalta tuntuukin kaikki näkyvä, kun todellinen rikkaus on kuitenkin näkymättömissä asioissa.

Kudosnäytteitä ja kaulakiikkua

Kävin tänään töitten jälkeen otattamassa biopsian kyhmystäni. Mielenkiintoinen kokemus. Tuskin tunsin pistoja. Pudotin itseni aivan rennoksi siinä ritsillä ja mietin, kuinka jännä kokemus sellainen oikeastaan on. Monelle ihmiselle juuri se hetki merkitsee eroa terveyden ja vakavan sairauden välillä. Entä itselleni? Minulle on vakuutettu monen vuoden ajan, että kyhmy ei ole vaarallinen. Saa nähdä. Näin viime yönä unessa valtavasti käärmeitä. Jos olisin taikauskoinen, voisin kauhistella. Minulle käärme kuitenkin symboloi ikiaikaista viisautta.

Katsoin YouTubesta videon Saddamin hirttämisestä. Olen pitänyt itseäni melko tunteettomana, mutta minua kuvotti kun katselin sitä epäselvää ja hyppivää filmiä. En hyväksy kuolemanrangaistusta mistään syytä, eivätkä nämä rumat hirttäjäiset mitenkään muuttaneet mielipidettäni. Kun Saddam putosi, kuului inhottava ääni kun hänen niskansa rusahtivat poikki. Hänen huulensa tosin liikkuvat vielä kun hän keinahtelee kaulakiikussaan. En suosittele videota heikkohermoisille. Enkä kenellekään muullekaan.

Sanoin tuossa, että en hyväksy kuolemanrangaistusta. Hyväksyn kuitenkin kuolemantuomion, äärimmäisenä paheksumisen osoituksena hirviömäisistä teoista ihmisyyttä vastaan, mutta en sen täytäntöönpanoa. Tuomittakoon rikollinen kuolemaan, jos he helpottaa hänen uhriensa ja heidän omaistensa kostonhalua ja rajatonta tuskaa, mutta älköön tuomittua kuitenkaan teloitettako. Varmasti löytyy keinoja, joilla pahimmankin hirviön voi pitää vaarattomassa tilassa tarvitsematta surmata häntä. Esimerkiksi muutaman vuoden lomaton pesti lämmittäjänä päiväntasaajan vesillä vanhassa höyrylaivassa, jossa ei ole ilmanvaihtoa eikä evaporaattoria mutta kolibyssa kyllä löytyy, kävisi rangaistuksesta jos mikä. Tai lämpimistä maista peräisin olevalle rikolliselle voisi vastaava pesti Arkangelin ja vaikkapa Huippuvuorten väliä seilaavassa paatissa kansimiehenä olla karmaiseva kokemus. Tämä saattaa kuulostaa huulenheitolta mutta ei ole.