Uusi blogini

Olen siirtänyt blogini kokeeksi WordPressiin. Osoite on http://palinzon.wordpress.com. Kaikki tässä blogissa olevat postaukset ovat sielläkin kommenteineen päivineen.

Tervetuloa uuteen paikkaan!

Tauon paikka

Eilinen talvipäivänseisaus, suuri pyhä vuodenkierrossani, aloitti talvenselkälomani. Bloginikin vetäytyy tauolle ja jatkuu tulevan vuoden puolella, mikäli jatkuu.

Rauhaisaa Julen aikaa!

Merirosvoja ja kattilanmetsästystä

Tämä päivä lähti käyntiin paremmin kuin eilinen, vaikka tunsinkin oloni hiukan vetämättömäksi kellon soidessa. Olin juuri nähnyt unta, jossa yritin hukuttautua saatuani pahoja ampumahaavoja railakkaassa taistelussa, joka käytiin tuliasein ja miekoin veden yläpuolella. Vesi vain oli paksua kuin kaurapuuro, niin että en saanut sitä millään vedettyä henkeeni pudottuani siihen. Omituinen uni. Johtui varmaan siitä, että luin eilen jutunpätkän, jossa kerrottiin merirosvoista.

Eilisestäkin sukeutui oikein hyvä sitten kun se pääsi vauhtiin. Sain muun muassa toimittaa postiin melkoisen muhkean tilauksen, mikä on aina ilahduttavaa. Postista päästyäni piipahdin paikallisella työttömien kirpputorilla mielessäni taannoin turmelemani kattila. Tilalle piti löytää kohtuuhinnalla uusi. Löysinkin kerrassaan suloisen pikku kattilannypykän, Kokki-mallistoa, kansi ja kaikki, mutta se oli niin pieni että tarvitsen vielä hiukan suuremman. Ostin toki sen pienenkin, se on juuri sopiva sinkkupuurolle ja muille yhden hengen keitoksille. Löysin myös Kyllikki Mäntylän sodanaikaisen lastenkamaritarinakirjan, josta muistin pitäneeni nuorempana. Nyt en enää pitänyt. Nuoruudessani kai pidin itsestään selvänä kirjan käsitemaailmaa, jonka mukaan perheenäiti on alempaa kastia, mies Jumalasta seuraava ja lapset kasvatetaan piiskan ja Raamatun tukemalla kurilla. Ainakin jossakin suhteessa olen siis edistynyt ymmärrykseltäni.

Näperrystä aamutuimaan

Tämä aamu käynnistyi kovin hiljaksiin. Koska työt eivät maistuneet, istahdin viimeistelemään piponi. Siitä tuli aika ruma. Vähän niin kuin jonkin isohkon eläimen jäljiltä löytyvä läjä. Sellaisen, joka syö ruohoa, sillä ankean rusehtavan lisäksi väreistä löytyy erilaisia vihreän kukerruksia. Ehkä teelmystä pitäisi piristää jollakin krumeluurilla. Mietin asiaa. Kirjailisinko ehkä pentagrammin päälaelle? Sehän menisi joulutähdestä ihan kympillä. Tai joulun kunniaksi voisin huovuttaa joulupukin ja Petteri Punakuonon. Tai vain toisen niistä. Mitään rajoja ei ole kun antaa mielikuvituksen ottaa valtaansa luomiskyhmyn. Joka ei tänä aamuna kauheasti pelaa. Onneksi sen ei tarvitse estää työntekoa. Hyvä päivähän tämä on. Lämmin ja kuiva. Aamusumukin on jo haihtunut. Hieman kyllä tuntuu hassulta katsella aamuisin sellaisia sumuja, joita on ennen tottunut näkemään täälläpäin joskus syyskuun tietämillä. Vuodenkierto on nitkahtanut paikaltaan kolmisen kuukautta. Tuskin se kuitenkaan tarkoittaa sitä, että tulipalopakkaset alkavat huhtikuussa ja jatkuvat heinäkuulle.

Aamuliukkaita

Kävelyni oli tänä aamuna varsinaista balettia. Tuhnuinen tihku oli jäätynyt tiehen näkymättömäksi mutta liukkaaksi kerrokseksi. Suunnittelin reittini siten, että saatoin hiipparoida sorateillä ja kaukolämpöputken päällä. Se falskaa aina sen verran, ettei jäädy. Muuten kuljin tien sivua, koiranpaskojen uhallakin. Hurtanläjään astuminen on pienempi paha kuin reisiluun kaulan murtuminen. Tai minkä luun hyvänsä. Satuin kuulemaan hiljakkoin radiosta tarinaa tutkimuksesta, jossa todettiin vanhojen ihmisten pelkäävän liukastumista niin paljon että välttävät ulos menemistä sen takia. Kuulun heihin. Mietin tarkkaan, jos näyttää yhtään liukkaalta. Tänä aamuna ei näyttänyt, joten olin lähteä matalaan mutta vauhdikkaaseen lentoon heti astuttuani ulos ulko-ovesta. Luonto ei kuitenkaan antanut periksi palata saman tien takaisin.

Viikonloppu meni taas kerran sutjakkaasti. Hellitin työnteosta sen verran, että piipahdin lauantai-iltana kirjailija Tapio Kotkavuoren muistotilaisuudessa. Edesmennyt näytti oikein hyvinvoivalta, ja hänen luokseen oli kerääntynyt mitä mielenkiintoisin kokoelma erikoisen mainioita ihmisiä. Osan tunsin ennakolta, mutta tutustuin myös muutamaan uuteen vähintäänkin yhtä mielenkiintoiseen persoonaan. Ilta oli monessa suhteessa erittäin valaiseva, ja nautin suuresti harvinaisesta sosiaalistelusta.

Seurapiirien lisäksi omistauduin sen verran näpertelylle, että viimeistelin sliparinneulomukseni (paitsi napit) ja aloitin pipon. Saa nähdä, mitä siitä tulee. Taatusti erilainen kumminkin kuin moni muu päähine. Taannoin ostamani tyylikäs hattu, muuten, osoittautui liian pieneksi jopa minun takaraivottomalle päälleni. Ehkä hattu tosiaan on niin vanha, että naisilla on silloin ollut todella pieni pää.

Maanantaiksi tämä aamupäivä tuntuu oikein hyvältä. Pientä miettimistä aiheuttaa se, mihin työhön tarttuisin ensimmäiseksi. Niitä kun alkaa olla tunkuun asti. Pitää kuulostella.

Torstaihöpinää

Postireissulla pysähdyin kaupan portaille kauneuden mykäksi lyömänä. Sekalaisten valojen, hälyjen ja sähkölankojen seasta oli katseeni sattumoisin poiminut esiin kuunsirpin, kevyen sipaisun sanomatonta kauneutta melkein pimentyneellä iltataivaalla. Seisoin siinä töllöttämässä hyvän tovin, varmaankin ns. haavi auki. Vaikka ihminen onnistuu pilaamaan melkein kaiken, kuulle hän ei ole vielä mahtanut mitään. Osuin hiljakkoin netissä väitteeseen, että taannoinen kuukävely filmattiin uusiksi studiossa, koska alkuperäisissä otoksissa näkyi kaikenlaista sellaista, jota ihmiskunnan ei ole soveliasta nähdä. Jaa, enpä tiedä. Ehkä totuus siitäkään asiasta ei ajaudu tavallisen rahvaan korviin minun elinaikanani. Joka voi parhaimmillaankin olla enää ehkä kolmisenkymmentä vuotta. Mistä tulikin mieleeni, että Terry Pratchettilla on todettu Alzheimerin tauti. Siis Discworld-kirjailijalla. Harvinaista nuoruusiän mallia, vaikka en tiedä miten se niin määritellään, mieshän on jo 59-vuotias. Itse asiassa minun äidilläni havaittiin sama tauti vain muutamaa vuotta sitä vanhempana. Ehkä minäkin saan sen. Toisinaan arvelen tuntevani jo oireita. Onneksi minulla ei ole hirveästi aikaa murehtia sitä asiaa. Tauti vaikuttaa sivusta seurattuna aivan kauhealta, mutta varsinkin loppuvaiheissa potilas tuskin itse tietää siitä yhtään mitään. Muuan amerikkalainen miespuolinen meedio väitti kirjassaan, että alzheimerpotilaan henki leijailee hänen sänkynsä yläpuolella enimmät ajat tietämättä mistään mitään. Ajatus on toki lievästi lohdullinen; onhan varmasti parempi leijailla kaikki kykynsä menettäneen ruumiinsa yläpuolella kuin olla jumittuneena siihen kiinni. Siis jos oletetaan, että on henki joka voi leijailla.

Olen viettänyt tämän päivän 1400-luvun Skotlannissa; editoin parasta aikaa mielenkiintoista tekstiä, jonka tapahtumat sijoittuvat niihin aikoihin. En malttaisi millään lopettaa, mutta silmät alkavat jo pullistua päästäni. Monitorin tiiraaminen kovin kauan yhtä soittoa tekee häijyä näölle. Editoiminen ei kyllä rajoitu monitoriin, sillä kun nousen tästä koneelta ja istun lempinojatuoliini, siinä odottaa toinen editoitava teksti. Se tuli postissa ja viime viikolla, mutta on vieläkin kesken. Yhdestä työstä lepää tekemällä toista, eikö niin?

Tänään on yhden veljeni syntymäpäivä, siis yhden neljästä veljestäni. Hänen syntymäänsä liittyi tragiikkaa; hän oli kuolla koska kätilön piti ulkoiluttaa lääkärin italianvinttikoiria kesken synnytyksen. Syntyvä lapsukainen ehti vetää keuhkoihinsa lapsivettä ennen kuin kätilö ehti takaisin työnsä ääreen, sai keuhkokuumeen ja jouduttiin kiireellä kuskaamaan Rovaniemelle keskussairaalaan. Lapsi, ei kätilö. Vaikka tapahtumasta on jo paljon yli 40 vuotta, muistan edelleenkin, kuinka kotiin laitokselta palannut äitini käveli pirtissä edestakaisin ja itki. Se itku oli jotain käsittämätöntä lapsen mielestä. Eiväthän äidit itke! Mutta äiti selitti huolella syyn kyyneliinsä, ja hyvä syy se olikin. Vauva selviytyi kuitenkin henkiin ja pääsi aikanaan kotiin.

Mietin pipon neulomista. Edellinen tekeleeni on venynyt niin suureksi ettei pysy päässä. Tai pääni on kutistunut. Sliparinneuleeni on valmis, uskokaa tai älkää. Enää se vaatii vain lankojen päättelemistä. Ja napit. Pitääpä tehdä tutkimusluonteinen kaivaus käsityökoriini. Siellä pitäisi olla melkoinen kokoelma erilaisia nappeja, vuosien varrella kerättyjä. Napit ovat kalliita ostaa nykyään. Maksavat kohta enenemän kuin koko muu neulomus. En kyllä tiedä, missä yhteydessä voisin slipariani käyttää, sillä se on lämmin kuin mikäkin, mutta olen hyvin tarkenevainen ihminen. Kuumainen, kuten kotipuolessa sanotaan. Ehkä keväämmällä iskee tosipakkaset. Silloin voin hyvillä mielin tempaista esiin ahkeruuteni hämmästyttävän kukkasen. Se ei ole millään muotoa kaunis eikä muodosta noin ylipäätäänkään voitane puhua sen yhteydessä. Sen väreissä sensijaan ei ole mitään vikaa. Otan siitä kuvan kunhan saan kamerani takaisin; se on lainassa tällä hetkellä.

Muuten ei kuulu hirveämpiä.

Kyssäkaalia maanantaina

Oikein onnistunut maanantai. Pääsin aamulla ylös punkastakin harvinaisen vähäisellä maanittelulla. Tahtoo venyä nuo aamunousut yötöitten takia. Jostain kumman syystä iskee usein hirveä luovuuskohtaus tai sitten muuten vain tekemisen tarve siinä puolilta öin, ja taas siirtyy yöunet. Ja seuraava aamu on kovin lähellä ja ylös on sitten vaikea päästä. Mutta tänä aamuna ei ollut kumma kyllä hirveästi ongelmia siinä suhteessa. Päivä menikin mukavasti konttorihommissa. Niitä pitää tehdä välillä, siis tanssia kuittirumba. Sen jälkeen olikin hyvä lähteä liikenteeseen; vein kuitit tilitoimistoon ja jäin suustani kiinni sinne mutta siitä oli hyötyä. Aina kannattaa kuunnella kirjanpitäjän puheita. Kunpa vain muistaisinkin ne. Tai ylipäätään mitään. Tänään paketoin myös ensimmäisen ja ainoan joulupaketin, ja vein sen postiinkin samalla reissulla. Kenties lähetän tänä vuonna pari joulukorttiakin, sillä nyt minulla on sellaisia, joita kehtaan lähettää. Ei kuitenkaan vanhoille eikä vakavamielisille.

Oikeastaan hiukan ihmettelen, mitä kaikkea olen tehnyt tänään, sillä en muista enää muuta kuin sen että päivä oli kaikin puolin kiva ja mieleni hyvä. Ehkä muistin hataroitumisesta on jotain hyötyäkin. No sen muistan, että poikani soitti illansuussa ja juttelimme pitkän tovin puhelimessa. Se on minusta aivan ihanaa. Murehdin toisinaan joutoaikoina, että silloin kun olin saman ikäinen kuin poikani nyt, suhtauduin omaan äitiini hyvin kylmästi ja arvostelevasti. En oikein osannut olla hänen kanssaan. Hän ei tehnyt kerrassaan mitään oikein, minun mielestäni. En tiedä, mistä se johtui. Vasta oman lapsen syntymä sulatti jääni. Sekin on niitä asioita, jotka saattavat joskus nousta vainoamaan kello kolmen hetkinä aamuyöllä. Onneksi harvoin. Mietin sitäkin, mahtaako poikani tuntea jotain samaa minua kohtaan kuin nyt kuin minä omaa äitiäni kohtaan silloin ennen. Vai onko sellainen tunne mahdollinen vain tyttären ja äidin välillä? Veljeni jumaloivat äitiä, joten minä ilman muuta oletan, että se on poikien tapa. Hmm, tämä lienee taas niitä turhia mietteitä, joilla ei kannata päätään vaivata. Tulipahan vaan mieleeni. Taas kerran.

Ai niin, kokeilin laittaa ruokaa kyssäkaalista. Minun oli ihan pakko ostaa sellainen koska se näytti niin herttaisen mullukalta ja kauniin vaaleanvihreältä. Pilkoin sen palasiksi ja paistoin pannulla sipulin kera, heitin sekaan seitiä ja kruunasin komeuden ropsauksella hillosipuleita. Se oli oikein hyvää. Ihmisen pitää suhtautua avoimin mielin kaikenlaiseen, kuten nyt kyssäkaaliin. Eipä silti, olen kaukaisessa nuoruudessani joutunut hyvinkin paljon tekemisiin sen kanssa. Olen nimittäin käynyt emäntäkoulun, ja sen pelloilla kasvatettiin monenlaisia vihanneksia, myös kyssyrää. Ja keittiössä sitten laadittiin siitä monenlaisia ruokia. Joista en oikein tykännyt. Mikäli muistan oikein. Saatan muistaa väärinkin, sillä nyt se maistui oikeinkin hyvältä.